Ohitin raskaasti huokaisten marraskuussa tulleen eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen linjauksen siitä, että koulun yhteistä joulujuhlaa ei voi järjestää kirkossa.
Eipä tietenkään. Onhan usko kuin tarttuva tauti, joka voi hypätä rakennuksen seinistä keneen tahansa kirkossa asioivaan. Olkoonkin, että rakennuksessa olisi tilaa järjestää monennäköistä ohjelmaa.
Nykylapsen elämässä uskonnot ovat huomattavan paljon pienemmässä roolissa kuin itselläni aikoinaan. Sen huomasin konkreettisesti, kun oma lapseni kysyi jokin aika sitten: ”Äiti, oliko Jeesus dinosaurus?” Kotonamme kyseinen heppu ei tule luontevasti esille juuri milloinkaan. Kotona käsittelemättömiä asioita ei voi tietenkään jättää kokonaan päiväkotien tai koulujen hoidettavaksi, mutta on harmi, jos uskontoja varotaan.
Tunnustuksellista uskonnonopetusta tuskin monikaan kaipaa takaisin, mutta toinen ääripää, jossa kaikki uskontoihin viittaava halutaan karsia arjesta pois, tuntuu kapeakatseiselta.
Uskonnot ovat määrittäneet historiankulkua paljon. Se on fakta, ajatteli uskonnoista mitä tahansa.
Kun päiväkodista lähetettiin viesti, jossa pyydettiin valitsemaan jouluinen tapahtuma seurakuntatalolle suuntautuneen retken ja päiväkodilla vietettävän satutuokion välillä, otsaryppyni syvenivät entisestään.
Miksi tästä pitää tehdä näin vaikeaa? Onko päiväkoti-ikäiset todella pakko erotella heihin, jotka pääsevät retkelle ja heihin, jotka eivät pääse? Miten selität sen lapselle?
Päiväkodit ja koulut ovat nähdäkseni pahassa välikädessä. Mihin rajan voi vetää, jotta ketään ei tulisi loukanneeksi?
Toivoisinkin vanhemmilta suvaitsevaisuutta ja luottamusta. Uskon, että kasvatusalan ammattilaiset osaavat kertoa joulusta asiallisesti paikassa kuin paikassa. Lapsen ei tarvitsisi olla joulukiusattu.