Kalevan jutussa (10.9.) huumeiden käyttäjien läheisistä puhuttiin ”napanuoran katkaisemisesta” ja siitä kuinka huumeiden käyttäjien vanhempia on joskus neuvottu hieman tylysti ”hylkäämään lapsensa” ja jättämään omilleen ajattelun ollessa jotakuinkin, että vain päihderiippuvainen itse voi pelastaa itsensä ja tehdä päätöksen päihteettömyydestä.
Välien katkaisu lapseen on monelle vanhemmalle kuitenkin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Tämä pysäytti muistelemaan omaa päihdeongelmaista nuoruutta.
Käytin nuorena miehenä alkoholia rankasti. Tapana oli vetää kerran viikossa ”pellit kiinni”, eli juoda kunnes saavutin jonkinlaisen tiedottomuuden tilan. Syynä tähän olivat sosiaalisten tilanteiden pelko, taipumus kokea humalantunne voimakkaasti sekä stressaava suhde äitiin.
On kuitenkin huomautettava, että rakastan äitiäni. Hän on lähes aina tahtonut vain parastani, ja suhteeni häneen on tällä hetkellä hyvä. En voisi toivoa parempaa äitiä. Tästä huolimatta koin hänen huolenpitonsa tietyssä vaiheessa liioiteltuna ja ylimitoitettuna. Koin asian niin, että äitini ei täysin kyennyt aikuistuttuani kohtelemaan minua, kuten aikuista miestä kuuluisi kohdella.
Annan esimerkin: Olin armeijassa, palaamassa viikonloppuvapaalta jääkärikomppaniaan. Oli alkamassa loppusota talvisessa korvessa. Lähtöä tehdessäni äiti kysyi täysin vilpittömästi: ”Onhan sinulla tarpeeksi vaatetta päällä?” Tämä kuulostanee viattomalta kysymykseltä, mutta kuvaa äitini sen aikaista suhtautumista.
Tällainen kysymys aiheutti tavallisesti mykistävän rusentavan vähäpätöisyyden tunteen nuoressa miehessä. En pelkästään ollut kasvanut pohjoisessa koko ikääni, vaan olin siinä vaiheessa ryhmänjohtaja ja saanut sotilaskoulutuksen toimia pakkasolosuhteissa. Äidilläni oli silti tapana suhtautua aikuiseen poikaansa kuin avuttomaan lapseen.
Jos ihmisellä ei koskaan ole ollut näin suhtautuvaa äitiä, ei hän välttämättä kykene ymmärtämään kuinka lannistavaa ja sielua raastavaa sellainen on. Ei yksikään mies kestä vuosia tai joskus pitempään kestävää aliarvioiduksi tulemista ilman henkistä pahoinvointia.
Muistan puhuneeni isälle asiasta, siitä kuinka raskasta se on, kun äiti hyysää ja paapoo aikuista miestä. Isän vastaus oli: ”Äidit nyt ovat sellaisia, yritä vaan kestää.”
Mutta isällä oli nuoruudessaan neljä sisarusta. Minulla oli yksi. Eikö se mene niin, että äidin huoli lapsesta on verrannollinen siihen, kuinka monta lasta äidillä on? Mikäli äiti ei luota aikuiseen lapseensa ja kohtele häntä kuin autonomista ja kykenevää ihmistä, voi se tuntua musertavalta. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki päihdeongelmat johtuisivat vanhempien suhtautumisesta, mutta koen että usein se vaikuttaa asiaan.
Freudilaisen koulukunnan psykologit asettivat asian mielestäni viisaasti: Hyvä äiti epäonnistuu väistämättä. Se tarkoittaa sitä, että jossakin vaiheessa äidin on lopetettava suojelemasta lastaan niin että lapsi voi löytää itsestään sen voiman, mikä hänet pelastaa.
Jarkko Harakka
Oulu