Ajatelkaa jotakuta kenties tuntemaanne sosiaalisesti ja fyysisesti toivottoman kömpelöä ihmistä. Korottakaa hänen ominaisuutensa potenssiin sata. Näin pääsette likimain lähelle ihmistyyppiä, jollainen on päähenkilö Mikko Rimmisen romaanissa Pölkky (Teos).
Henkilömme - kuten häntä kautta romaanin kutsutaan, nimeään ei lukija tule koskaan tietämään - ähisee, rykii, jäykistyy, hikoilee, punastelee. Hänen puheensa silloin kun hän kauhukseen on pakotettu kanssaihmistensä sanomisiin jotakin vastaamaan koostuu lähinnä yksitavuisista sanoista tyyppiä aha, niin, joo ja tota.
Tapahtumapaikkana on Helsingissä rautatieaseman kupeessa sijaitseva Kaisaniemen puisto, jonka kentänhoitajaksi päähenkilö kirjan alussa saapuu asettuen asumaan kentän välinevarastona toimivaan parakkiin.
"Tämän jälkeen hänen suustaan alkoi sitten kuulua pitkäkestoista mutta yksitotista ja äärimmäisen vaimeaa, sopertavaa äännähtelyä, jonka keskeinen merkityssisältö kaiketi oli jonkinlainen sekava, yleisluonteinen ja kenties pelkkää olemassaoloa koskeva apologia", romaanin kertoja kuvailee päähenkilön toimia tämän törmätessä - kirjaimellisesti totta kai - pariin puistossa käyskentelevään ihmiseen.
Päähenkilö on hermoja raastavassa, mutta samalla sydäntä riipivän hellyttävässä ahdistuksessaan ja saamattomuudessaan ainutkertainen suomalaisessa kirjallisuudessa, klassikko lajissaan.
"Minä ehdin kirjoitustyön aikana tuskastua paitsi henkilöön, niin myös kertojaan - sekä itseeni, kun olin ryhtynyt moiseen urakkaan", naureskelee Mikko Rimminen.
Urakkaa Rimmisellä on ollut yllin kyllin muun muassa kerrontatekniikassa, jossa kertoja juhlavan vanhahtavalla tyylillä ottaa sumeilematta kantaa tapahtumien kulkuun.
Tyyli ei horju
"Se kumpuaa vanhasta klassisesta romaanitaiteesta. Mitään yhtä esikuvaa minulla ei ollut", kirjailija kertoo suorastaan cervantesilaisia sävyjä saavuttavasta kerrontatyylistään.
"Tarkkaavainen lukija, jollaista me tietysti pelkäämme enemmän kuin, no, on oikeastaan mahdotonta keksiä mitään mitä pelkäisimme enemmän - joka tapauksessa, tarkkaavainen lukija onkin siis saattanut jo kertomuksen kuluessa ehtiä pelkäämään, ettei henkilömme elon tiimoilla tule kuunaan tapahtumaan mitään", kertoja puhelee lukijalle.
Pitkät virkkeet eivät päästä lukijaa aivan helpolla, mutta tarkkaavaisinkaan lukija ei löydä hykerryttävän humoristisesti etenevästä kerronnasta yhtään horjahdusta. Kertojan sävy ja tyyli säilyvät hamaan tummempia sävyjä saavaan loppuun saakka.
Ja kirjassa myös sattuu ja tapahtuu silloinkin kun oikeastaan mitään ei satu eikä tapahdu, sillä Rimmisellä on kyky nähdä suuruus pienessä.
"Hurskas pyrkimykseni on ollut myös palkita lukija lopulta oikealla kertomuksella, niin ettei kirja jäisi epäromaaniksi. Kärsivällisyyttä vain", Rimminen evästää lukijoitaan.