Salman Rushdie: Vimma (Fury). Suom. Arto Häilä. WSOY 2002.
Salman Rushdie on saanut kriitikoilta sapiskaa viimeisimmästä romaanistaan Vimma. Joidenkin lojalistien mukaan tämä johtuu siitä, että etenkin brittiläiset arvostelijat olisivat närkästyneet, kun polttavimman fatwauhan vältyttyä Rushdie jätti perheensä ja muutti Englannista New Yorkiin erään mallimisun kainaloon. Mutta kyllä Rushdien saamaan läksytykseen on syynä se, että Vimma on selkeä välityö, kovin heikko romaani hyvältä kirjailijalta.
Vimmassa Rushdie hämärtää Woody Allenin tapaan elämänsä ja taiteensa rajaa, sillä romaani kertoo päälle viisikymppisestä, intialaissyntyisestä Malik Solankasta, joka on hylännyt perheensä Englantiin ja muuttanut - aivan, New Yorkiin.
Ja tokihan Solanka myös lankeaa erinäisten kauniiden nuorten naisten pauloihin. Itse asiassa Solanka on "paennut" selittämättömiä, murhanhimoisia raivokohtauksiaan, jotka eivät jätä häntä rauhaan uudella mantereellakaan. Ex-professorimme pelkääkin olevansa hienostonaisia kolkkaileva sarjamurhaaja.
Elämänmuutos Amerikassa, tuossa uusien alkujen ja itsensäluomisen mallimaassa, on Vimman yhtenä aiheena. Tuloksena on lähinnä vanhenevan miehen hautumista omissa liemissään, kulunutta vatvomista ja tilintekoa, horjumista menneisyyden ja tulevaisuuden välillä.
Rushdie yrittää luoda Solankasta tragikoomista hahmoa, mutta on liian rakastunut antisankariinsa, joka saa sänkyynsä universumin kauneimmat naiset ja luo valtavan suositun multimediasepitteen.
Vimma esittää Turhuuksien rovio -tyylistä satiirista ajankuvaa millennium-vaiheen Yhdysvalloista, koko maailman halujen ja himojen temmellyskentästä. Romaani marssittaakin eteemme kuin paraatissa kulutus- ja julkisuuskulttuurin, mainonnan riemuvoitot, internetin ja geenikartat, lyhyesti sanoen kaiken sen ennalta-arvattavan eksessin jolla aikaamme on monet kerrat kuvailtu. Juurikaan uutta sanottavaa Rushdielta ei tunnu löytyvän.
Vimman sovittavana tekijänä on sen kieli, New Yorkin sorina ja porina joka soi Solankan flaneeratessa pitkin suurkaupungin katuja. Kokenut Rushdie-kääntäjä Arto Häilä on tavoittanut hyvin kirjailijan polveilevan ja notkeasti loikkivan, viihdyttävän tyylin.
Toisaalta tässäkin on ongelmansa, sillä Rushdien lörpöttelevä, joustava ilmaisu sopii ylimalkaisuudessaan huonosti romaaniin, jonka keskeisenä teemana on jykevämpää otetta vaativa raivo ja vimma. Loppupuolella muutenkin haja-aineksinen tarina tuntuu karkaavan peruuttamattomasti tekijänsä ohjaksista.