Alkoi jo näyttää siltä, että loppu joulukuu kuluisi rauhallisesti ja turvallisesti. Pinja ja Anselmi avasivat joka aamu kalentereistaan uuden luukun, Marleena-äiti koristeli kotia vähitellen jouluisemmaksi ja Arttu-isä suunnitteli joulun päivien ruokia. Vallitsi suloisen jännittynyt joulun odotus, vaikka lasten mielestä siihen olikin vielä aivan liian pitkä aika.
Joulukuun seikkailut eivät silti todellakaan olleet takanapäin. Edessä oli vielä paljon hurjia käänteitä ja vaarallisia tilanteita. Yksi sellainen sattui, kun Anselmi halusi ihan välttämättä ottaa minut mukaan päiväkotiin.
-- Et voi ottaa Hilmaa mukaan, Arttu-isä sanoi.
-- Miksi en? Anselmi intti.
-- Koska Hilma voi kadota, ja milläs sitten maistetaan jouluaattona riisipuuron ensimmäinen lusikallinen? Mitenkäs sitten oikea joulu alkaa? Arttu muistutti.
-- Mutta kun Pinjallakin oli koulussa mukana! Anselmi huomautti.
-- Ei olisi saanut olla, Arttu huokaisi.
-- Ihan epäreilua! Mä haluun Hilman mukaan! Anselmi valitti.
-- Ei se käy, Arttu kielsi kärsivällisesti.
-- Mutku mä haluun! Anselmi huusi ja heittäytyi lattialle itkemään.
Katselin Anselmia ja tunsin myötätuntoa. Olihan se kieltämättä vähän epäreilua, että olin ollut Pinjan mukana koulussa. Vaikka olinkin joutunut huimaan seikkailuun, kokemus oli ollut myös hauska. Olinhan päässyt näytelmään ihan tähtirooliin!
Yöllä mietiskelin asiaa. Anselmi oli saanut ottaa minut viereensä yöpöydälle. Hän nukkui syvää unta mutta näytti unessaankin surulliselta. Hänen päiväkotireppunsa oli yöpöydän vieressä. Se oli auki. Äkkiä tein päätöksen. Jos kerran olin ollut Pinjan mukana koulussa, pitäisi minun lähteä tasapuolisuuden nimissä Anselmin mukana päiväkotiin.
Molemmat lapset olivat minulle yhtä rakkaita. Lisäksi tasaisen turvallinen kotielämä oli alkanut tuntua minusta vähän puuduttavalta. Vaikka olinkin iäkäs lusikka, kaipasin menoa ja meininkiä.
Hivuttauduin hiljaa yöpöydän reunalla ja pudottauduin Anselmin reppuun.
