Makkonen pyyhki käärmeenjämiä kirveenhamarasta. Hän hieraisi limaisen kämmenensä housun reiteen ja virkahti: - Kyyn perkele. Minä nojasin vieressä kallionseinämään ja huohotin. Aloin tajuta mitä oli tapahtunut. Makkonen oli huomannut paljaiden jalkojeni juuressa käärmeen ja syöksynyt lopettamaan sen. Vaivuin syvän itseinhon valtaan, olin ollut pienen hetken jo varma, että saan kirveestä päähäni. Miten saatoin ystävästäni sellaista edes ajatella.
Toisaalta: vaikka Makkonen oli vanha kaverini, epäiltiin häntä myös viisinkertaisesta sarjamurhasta. - Eiköhän mennä syömään, Makkonen sanoi ja kääntyi kuusikon uumeniin johtavalle polulle. Hän ei näyttänyt vähääkään ihmettelevän tuloani. Aivan kuin olisin piipahtanut ohimennen juttelemaan ilmoista ja eurovaalien äänestysprosentista. Vedin kengät märkiin jalkoihini ja kiirehdin hänen peräänsä. Polku johti jyrkän kallion laelle ja päättyi pienen kirkasvetisen jorpakon rannalle. Katselin alhaalla levittäytyvää maisemaa enkä enää ihmetellyt mistä saari oli saanut nimensä. Sitä kiertävä rosoinen kallioranta oli kuusikulmainen juuri kuin mutterissa. Jorpakkopahanen kimalteli ruuvinreikänä sen keskellä.
- Miten sinä tällaisen paratiisin keksit? - Minulla on naisystävä Vaasassa. Ulpu. Se tästä kertoi. Oli viettänyt koulutyttönä täällä kesiään. Makkosen leiri käsitti vihreästä pressunriekaleesta tehdyn laavun ja kivistä kyhätyn nuotiokehikon. Siinä hehkui vielä pieni hiillos ja kattilasta nousi höyry. Ongenvapa nojasi laavun kattoa vasten, eikä ollut vaikea arvata mitä kattilassa kiehui. Kuin asian vahvistukseksi Makkonen kehaisi: - Kalmojärvestä nousee pullukoita ahvenia.
Hän kauhoi kuppiinsa soppaa ja tarjosi minullekin. Valehtelin juuri syöneeni. Istahdin kuitenkin pöytäseuraksi, nojauduin kaatuneeseen männynrunkoon ja tarkastelin nuotiosavun läpi ystävääni. Robinson -elämä oli ehtinyt jättää jo jälkensä. Takkuiset hiukset sojottivat sinne tänne ja leukaa peitti tumma sänki. Paljas yläkroppa oli auringon pariloima ja köyryt hartiat kesiytyneet possunpunaisille laikuille. Mietin miten aloittaisin. Ei ollut helppo kysyä vanhalta ystävältään muina miehinä: miten muuten on, satuitko tappamaan ne kaikki viisi?
Makkonen ehti kuitenkin itse ensin. Hän laski soppakulhon maahan, otti kirveen käteensä ja rupesi hiplaamaan sormenpäällään sen terää. - Onneksi tämä tuli mukaan. Katselin syrjäsilmällä pakotietä. Jyrkimmältä kallionkielekkeeltä saattaisi selvitä hengissä veteen jos hyppäisi jalat edellä. - Millä minä muuten nuotiopuut pilkkoisin?
Puhalsin pidättelemäni ilmat keuhkoistani. Silti en uskaltanut hengittää vieläkään vapautuneesti. Muistelin Forssassa käyntiäni ja kysyin kautta rantain: - Juttelin Rasva-Matin kanssa. Se sanoi sinun vieneen häneltä moottorisahan. - Minun oli pakko, Makkonen sylkäisi nuotioon. - En kai olisi pelkällä kirveellä näin pitkälle päässyt. Siirsin vaivihkaa jalkojani koukkuun jotta saisin nopeamman lähdön. Makkonen kuitenkin tarkensi: - Vein moottorisahan Forssassa kaniin. Tarvitsin matkarahoja. Ladastakin on solenoidi paskana. Taisin ajella sillä viimeksi syksyllä, kun poikkesin luonasi Hervannassa.
Kirjoja lainaamassa, ajattelin happamana. Juuri niitä olin lähtenyt perimään ja sillä reissulla olin vieläkin. Päätin ottaa asian puheeksi saman tien, mutta Makkonen ehti taas ensin. - Minun täytyy tunnustaa sinulle jotain. - Niinkö? huomasin ääneni vavahtavan.- Tunnusta pois vain. Makkonen puristi kaksin käsin kirveen vartta ja silmissä kiilsi outo ilme. - Minulla on päässä pientä vikaa.