Oli vuosi 1919 ja olin veljesten Väinön ja Armaksen kanssa presidentinlinnan edessä. Vieraita oli juuri tulossa vastaanotolle, ja Armas seisoi kunnia-asennossa. Väinö yritti nykiä pikkuveljeään lähtemään.
-- Armas, lähdetään pois, hän maanitteli.
Armas kuitenkin pönötti paikoillaan eikä suostunut hievahtamaankaan. Ensimmäiset vieraat ehtivät luoksemme. Heitä selvästi huvitti puisella puurolusikalla kunniaa tekevä pikkupoika. He naureskelivat hyväntahtoisesti.
-- Ne nauravat meille! Väinö kuiskasi Armakselle.
-- Ei se haittaa, Armas vastasi.
Hänestä oli hienoa nähdä herrat pitkissä, tummissa takeissaan ja rouvat, jotka olivat niin kauniita, ettei hän ollut kotipuolessa koskaan nähnyt sellaisia.
Eräs herra kohotti meille tervehdykseksi silinteriään. Silloin Väinökin innostui seisomaan kunnolla selkä suorana.
Sitten yhden pariskunnan rouva pysähtyi luoksemme. Hän katseli Armasta hymyillen ja sanoi:
-- Oletpas sinä suloinen poika. Oletko tullut tänne saakka antamaan minulle lusikan?
Armas meni ihan sanattomaksi.
-- Kuinka herttaista ajatella, että tarvitsevathan ihmiset lusikoita presidentin vastaanotolla, rouva jatkoi.
Armas nielaisi ja sanoi epäröiden:
-- Jos rouva tahtoo, niin kyllä minä voin antaa Hil... tämän puurolusikan rouvalle.
Armaksen ei ollut helppo sanoa sitä. Olin hänen lempiesineensä, sillä hänellä ei ollut oikeastaan lainkaan leluja.
Rouva katseli Armasta pää kallellaan, ja virkkoi viimein:
-- Sinä olet antelias poika, mutta kyllä minä luulen, että presidentti on järjestänyt meille lusikat. Pidä siis kauniista puurolusikastasi huolta ja säilytä sitä varoen. Se voi vielä joskus olla arvokas aarre.
Kuulin, kuinka Armas huokaisi helpotuksesta. Niin huokaisin minäkin, ja samalla vähän pettymyksestä. Olisihan ollut komeaa päästä Linnan juhliin.
En siis päässyt silloin enkä myöhemminkään. Mutta minulle tuli taatusti hauskempi ja jännittävämpi elämä, kuin jos olisin päätynyt Linnan nirppanokkaisten hopealusikoiden joukkoon.
