Heinäkuinen sunnuntaiaamu kello seitsemän, levollisempia hetkiä vuoteen ei monta mahtunut. Olin ajanut puoli tuntia viitostietä pohjoiseen ja vastaani oli tullut kaksi ajoneuvoa, Pertunmaan Meijerin maitoauto ja saksalainen asuntovaunu. Olin varma ettei virkaintoisinkaan kyläpoliisi lähtisi tienvarsipöheikköön tärvelemään pyhäaamun rauhaa. Silti pidin nopeuteni kurissa. En ollut nukkunut edellisyönä silmällistäkään ja härkämäiset haukotukseni saivat auton tärisemään.
Jalkojakin jomotti. Komisario Lonkka oli jäänyt kuorsaamaan mökkinsä laiturille ja minä olin talsinut takaisin Lahteen. Lonkan siniruutuinen vihko poltteli povitaskuani. Olin napannut sen lähtiessäni mökin pöydältä. Se oli täynnä lyijykynämerkintöjä vanhasta ystävästäni ja armeijakaveristani Onni Makkosesta. Häntä epäiltiin viisinkertaisesta sarjamurhasta, ja mikäli Lonkan muistiinpanoihin oli uskominen, hänen syyllisyytensä oli kiistaton. Itselläni ei ollut aavistustakaan missä hän voisi lymyillä. Muistin Makkosmuorin saaneen pojaltaan kortin Mikkelistä,
Helmi-siskolleen Onni oli vihjannut jostain yksinäisestä saaresta, ja nämä kaksi asiaa yhdistämällä olin tehnyt terävän johtopäätöksen: Makkosen oli pakko piileksiä jossain Savon järvirikkailla sydänmailla.
Pysähdyin Vihantasalmen sillanpieleen venyttelemään. Sain Shellin uniselta myyjätytöltä kupillisen vasta keitettyä kahvia. Mutterisaaresta hänkään ei tiennyt mitään, mutta osasi mainostaa läheisiä lahnavesiä maan parhaiksi. Istuin pöytään ja rupesin selailemaan komisario Lonkan muistivihkoa. Makkosen oletetut rikospaikat eri puolella Suomea oli kuvattu tarkkaan, mutta Mutterisaaresta ei löytynyt pienintäkään mainintaa.
Vihkoon oli tehty muitakin merkintöjä sinne tänne. "Häkyräinen on perseennuolija", "varo Häkyräistä", "Häkyräinen haluaa ylikomisarioksi ylikomisarion paikalle", ja niin edelleen. Tyhjiksi jääneille sivulle Lonkka oli hahmotellut alastomia naisia. Yksi makasi jalat levällään, kynää ja pyyhekumia oli käytetty ahkeraan, ja kuvan ydintä oli vaikea hahmottaa. Ehkä mies oli sittenkin parempi poliisina kuin taiteilijana.
Jatkoin matkaa Mikkeliin. Onneksi vaimoni syntyi aikoinaan suureen sisarusparveen ja minullekin siunaantui siinä sivussa komea katras lankomiehiä. Niitä löytyi joka puolelta Suomea. Mikkelissä asui lankomies J (aakkostin heidät heti ensitutustumisella ihan vain muistini virkistämiseksi). J oli suunnistaja ja suvun ainoa urheilija.
Kävi tuuri. J ei ollut ehtinyt vielä aamulenkilleen. Hän venytteli Mintturaitin mutkassa ja sain heti vastauksen kysymykseeni. Hän taittoi oksan pajupuusta ja piirsi hiekkaan ajo-ohjeet. Vanhana pihkaniskana hän tiesi ettei nimeä löytyisi miltään viralliselta kartalta, mutta kansan suussa paikka oli kulkenut Mutterisaarena jo vuosikymmenet.
J toivotti vielä hyvät päivänjatkot ja katosi maastoon kuin metsäkauris. Painoin kartan mieleeni ja lähdin taas ajamaan. Järvi löytyi monen mutkaisen ja pölyisen kilometrin takaa. Vasta rannassa rupesin miettimään miten saareen pääsisin. Oli pakko ruveta soveltamaan jokamiehen oikeuksia. Mökkejä oli harvakseltaan ja minulla vei aikaa löytää ensimmäinen asumaton. Lainasin veneen ja lähdin soutamaan.
Mutterisaari oli helppo tunnistaa lankomiehen kuvauksen perusteella. Se oli kallioinen, kituliasta kuusta kasvava töyräke keskellä järveä. Riisuin kenkäni ja kahlasin rosoiseen kivikkopoukamaan. Kiskoin veneen kuiville ja sidoin sen lähimpään näreenjuureen. Tuskin ehdin oikaista selkääni, kun kuulin jostain oksan räsähdyksen. Käännyin ja näin Makkosen syöksyvän kirves kourassa päälleni.
Ja sen sekunnin puolikkaan aikana ehdin vielä ihmetellä, että näinkö minusta tuli sarjamurhaajan kuudes uhri.