Aurinko oli tuskin ehtinyt pulahtaa taivaanrantaan, kun se jo lähti kipuamaan uudelle kierrokselle kohti koillista kajoa. Järven yllä leijui heiveröinen utuharso ja jostain sen takaa huuteli kuikka hautovalle puolisolleen huomenia. Aamu ei olisi voinut enää idyllisempi olla. Ainoa mikä sitä häiritsi, oli laiturilla melskaava ympärijuopunut poliisi, joka aikoi saattaa vanhan ystäväni ja armeijakaverini Onni Makkosen tuomiolle viisinkertaisesta sarjamurhasta.
Kilometrin matka maantien varresta mökille oli kestänyt kauan. Komisario Lonkan koivet olivat lakanneet toimimasta ja hän oli kupsahdellut kymmenen metrin välein horsmapöheikköön. Kun olin viimein saanut hinattua hänet perille, hän oli piristynyt, onkinut jäähtymässä olleen pullon kaivosta ja hoipparoinut sen kanssa laiturille. Siinä hän siemaili raakaa kossua ja tapaili Ateenalaisten laulun sanoja:
- Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä... Minulla tuli kiire mikäli aioin vielä lypsää Lonkalta tietoja. Ei veisi kauan, kun mies korahtaisi viimeisen säkeistönsä ja sammahtaisi laiturille. Aamulla häneltä tuskin irtoaisi sanaakaan. Hän oli erehtynyt jo mökkipolulla pitämään minua jonain kolleganaan, ja sitä väärinkäsitystä päätin käyttää hyväkseni:
- Saisiko herra komisariota puhutella? Lonkka nosti päätään ja sihtasi minua toinen silmä ummessa. - Sinussa on poika ainesta. Sinusta voi tulla vielä jotain. Ei silti meikäläisen veroista. Ei nyt sentäs! Tiedätkö ettei minulla ole kuin yksi heikkous. Lonkan pää kolahti laituriin ja kurkusta nousi kossuhöyryinen korahdus: - Minä en osaa uida. - Tuo nyt on pientä, suitsutin ja kiirehdin jatkamaan: - Herra komisariolta jäi kesken se miten taitavasti herra komisario pääsi sarjamurhaajan jäljille.
Lonkan lurpahtelevissa silmissä välkähti aavistus narsistista kiiltoa. Hän konttautui istualleen, otti pullostaan ryypyn ja alkoi luennoida: - Siinä poika sinulle esimerkki miten rikostutkintaa hoidetaan. Siihen ei pysty edes ne poliisikoulun valopäät. - Niin että millainen esimerkki? - Makkosen Lada! Lonkka nosti kopeasti sormeaan. - Arvasin heti, että siinä piilee ratkaisu. - Piilikö? - Takapaksista löytyi viidet eri verijäljet. Ne todettiin dee aassa... eikun än dee aassa... äh!
Lonkka lysähti takaisin laiturille makaamaan ja sopertamaan kirjainyhdistelmiään. Kiirehdin auttamaan: - DNA:ssa? - Just niin, deeänöössä löytyi vastaavat jäljet uhrien vaatteista. - Vaatteista? ihmettelin. - Miksi näytteitä ei otettu suoraan ruumiista? Lonkka heilautti kättään laajassa uhoavassa kaaressa ja oli lumpsahtaa laiturilta järveen. - Ei ole enää mitään ruumiita. Makkonen on hävittänyt joka ainoan. Vielä minä sen perkheleen... Siihen puhe katkesi. Suu jäi ammolleen kuin kertun pesä. Kohta siitä rohisi kuorsaus ja kossupullo lepäsi kainalossa lujasti kuin halinalle. Semmoista taifuunia ei tulisi, mihin Lonkka ennen puoltapäivää heräisi. Päätin kävellä takaisin Lahteen. Muuta kyytiä siihen aikaan aamuyöstä tuskin löytyisi.
En tiedä mistä se päähäni pälkähti, mutta keksin vilkaista ohimennen Lonkan mökkiä. Se oli karusti sisutettu. Pieni pirttipöytä, sivusta levitettävä heteka ja seinällä Ylipäällikön päiväkäsky vuodelta 1944. Aioin jo kääntyä takaisin ulos, kun katseeni osui pöydälle jätettyyn sinikantiseen vihkoon. Otin sen käteeni ja luin kanteen raapustetun kirjainrivin: TAPAUS MAKKONEN. Käänsin sivua. Heti ensimmäiselle aukeamalle oli kirjoitettu otsikoksi PAIKAT ja TAPETUT, ja sen alle viisi sanaparia: Savonlinna - Soitinkauppias Hyrynsalmi - Runoilija Oulu - IT-mies Rauma - Merikapteeni Kotka - Lääkäri Työnsin vihkon taskuuni ja säntäsin kauhun vallassa metsään. Seppo Jokinen: SARJAMURHAAJA MAKKONEN, kesädekkari 2004.