Yhdeksänkymmentä vuotta sitten pidettiin oikeastaan ensimmäiset Linnan juhlat. Presidenttinä oli silloin setä nimeltä Kaarlo Juho Ståhlberg. Hän oli Suomen ensimmäinen presidentti. Minäkin pääsin melkein niihin juhliin mukaan.
Joosepilla, joka veisti minut, oli kaksi poikaa: Väinö ja Armas. Väinö oli tuolloin jo 19-vuotias ja Armas vasta 8-vuotias. Väinö oli lähtenyt käymään Helsingissä ja Armas oli kinunnut päästä mukaan. Vieras kaupunki oli pelottanut kuitenkin Armasta niin paljon, että hän oli ottanut minut turvaksi mukaan.
Minäkin pääsin siis ensimmäistä kertaa pääkaupunkiin Armaksen pienessä nyssäkässä matkustaen. Se oli mahtavaa! Perillä Armas otti minut heti esiin ja sanoi:
-- Katso Hilma, tämä on meidän pääkaupunki.
Oli juuri satanut lunta ja kaupunki näytti ihmeen kauniilta ja valkealta. Samalla se näytti hurjan suurelta. Armas ei tiennyt, minne olisi katsellut, kun joka puolella oli kaikkea ennennäkemätöntä.
-- Väinö, ollaanko me tultu johonkin satumaailmaan? hän kysyi kuiskaten.
-- Kyllä tämä on aivan tavallinen kaupunki, Väinö väitti.
Hän olikin jo niin iso ja aikuinen, ettei hän voinut näyttää omaa hämmästystään. Piti esittää, että kaikki oli hänelle ennestään tuttua.
Veljekset kävelivät Helsingin leveitä katuja pitkin ja saapuivat viimein Kauppatorille. Sieltä he näkivät suuren, valkoisen rakennuksen, joka näytti niin komealta, että Armas mykistyi.
-- Mikä tuo on? hän sai viimein kysyttyä.
-- Se on presidentinlinna, Väinö vastasi tietäväisenä. -- Ståhlberg pitää siellä kohta itsenäisyyspäivän vastaanoton.
-- Tuleeko tuolta vieraita? Armas kysyi huomatessaan, että hienoja herroja ja rouvia lähestyi linnaa.
-- Kyllä varmaankin. Lähdetään pois tieltä, Väinö sanoi ja alkoi kiskoa pikkuveljeään syrjään.
-- Ei kun jäädään tekemään kunniaa! Armas innostui.
-- Ei me voida, Väinö esteli, mutta Armas oli ehtinyt kaivaa minut nyssäkästään ja seisoi selkä suorana ja puurolusikalla kunniaa tehden.