Komisario Lonkka oli pöllömäisestä olemuksestaan huolimatta kova luu. Olimme istuneet jo kuusi tuntia Santa Feen kesäterassilla, enkä ollut saanut irtoamaan hänestä yhtä ainutta vastausta kymmeniin kysymyksiini. Halusin tietää millä perusteilla vanhaa ystävääni ja armeijakaveriani Onni Makkosta epäiltiin viisinkertaiseksi sarjamurhaajaksi. Mutta ei! Mies ohitti uteluni taitavasti, niin kuin vain tuhansien kuulustelujen mies taisi.
Vähäpuheinen hän ei silti ollut. Kaikkea muuta. Sen sijaan, että olisi jutellut Makkosesta, hän kertoi menneistä meriiteistään. Hän oli toimittanut oikeuden eteen murhaajan jos toisenkin, aina Viljakkalan vesuritappajasta Halikon heinäseivästäjään asti. Pieniin pullon päältä tappeluihin hän ei vaivautunut kajoamaan. Hän oli suurten linjojen mies ja hänelle kelpasi vain verennälkäinen vastus. Siksi hänet oli määrätty tämänkin jutun päätutkijaksi.
Vaatimattomuudesta komisario Lonkkaa ei voinut syyttää. Huomasin myös ettei hän sylkenyt lasiin. Jutut kävivät joka huikan jälkeen huimemmiksi. Aurinko alkoi jo painua Lahden kattojen taakse, kun hän intoutui vielä muistelemaan Savitaipaleen tapausta. Hän oli omin käsin ja omalla nokkeluudellaan saanut satimeen Kuolimojärven teurastajan.
Rajan takaa tullut lasinpuhaltaja oli pannut lihoiksi puolet kansanopiston keittäjälinjan neitokaisista, paistanut ja pakastanut, ja myynyt näiden vähän omaisuuden kiteeläisellä kirpputorilla. Mies oli peitellyt taitavasti jälkensä ja häntä oli jahdannut koko Kaakkois-Suomen poliisivoimat aina Miehikkälän nimismiespiiriä myöten. Mutta vasta Lonkan tapainen vainukoira oli pystynyt hänet pyydystämään.
En tiedä johtuiko se juoduista oluista vaiko viilenevästä illasta, mutta jutut eivät jaksaneet enää säväyttää. Aloin pitkästyä miehen itseriittoiseen retosteluun ja mietin miten saisin hänet puhumaan Makkosen tapauksesta. En keksinyt muuta kuin vanhan, hyväksi koetun nuoleskelutaktiikan. - Täytyy sanoa, että olet sinä melkoinen mies. Voitat television Sipovitsit ja Kressit mennen tullen. Lonkka heilautti kättään korkeassa kaaressa kuin kattomaalari. - Tuoppa tyttö vielä yhdet, minä maksan! Täsmäiskuni oli osunut, ja jatkoin häikäilemättä hyökkäystäni: - Ei ole Makkosella helpot oltavat, kun on tuollainen jahtisusi kintereillä. Lonkka heitti rempseästi jalan toisen päälle ja oli humpsahtaa nurin tuolinsa kanssa. - Vaikka itse sen sanonkin, tästä maasta et helpolla suoraselkäisempää sheriffiä löydä. - En varmasti. Ihmettelen vain millaiset todisteet saivat teikäläisen epäilemään Makkosta sarjamurhaajaksi.
Huomasin eteneväni liian rohkeasti. Lonkka veti päänsä hartioiden väliin ja silmät menivät varautuneeseen viiruun. Ja juuri sillä samalla hetkellä välähti hämärtyvässä yössä valomerkki. Lonkka kumosi lasin pohjat kurkkuunsa ja rupesi touhuamaan kännykällään taksia, oli kuulemma menossa järvenrantamökilleen Hollolan Kutarantaan. Muijakin oli lähtenyt parahiksi anopin luo mattoa kutomaan. Taksikuskin mielestä mies oli kuitenkin liian kovassa tuiterissa, sammuisi vielä autoon eikä virkoisi ennen aamua. Kuski suostui lähtemään vasta kun lupauduin Lonkalle saattajaksi. Kilometrejä mökille tuli toistakymmentä. Lonkka ehti laulaa kahdesti Rannanjärven ja kerran Kuubalaisen serenadin. Kuski ajoi niskat kyyryssä ja pärräytti helpottuneen perkeleen kun viimein jäimme horsmaa lykkäävän polkupahasen päähän.
Jalat olivat vetelöityneet matkan aikana makaroneiksi ja Lonkka tuli nenä edellä taksista ulos. Autoin hänet kaksin käsin kainaloista seisomaan. Ilmeisesti se herätti erheellisen mielleyhtymään, ja hän luuli minua joksikin alaisekseen. - Nyt konsthaapeli tarkkana, hän sopersi. - Vanha superkyttä antaa pari vinkkiä miten sarjamurhaaja saadaan satimeen.