Puurojuhlaseikkailun jälkeen Marleena-äiti piti minusta tavallista parempaa huolta ja kielsi kaikki hurjemmat leikit. Pinjasta ja Anselmista se oli tylsää, mutta Marleena muistutti heille, että ilman Hilma Puurolusikkaa ei tulisi oikea joulu.
Marleena oli tietysti ihan oikeassa, ja minä nautin muutaman päivän ajan suloisesta rauhasta. Sitten rauha alkoi kuitenkin tuntua minusta itsestänikin tylsältä. Lusikkalaatikossa ei ollut mitään tekemistä. Itsenäisyyspäivänä lapset saivat Marleenan ylipuhuttua ottamaan minut ulos laatikosta.
-- Kyllä Hilmankin pitää saada nähdä itsenäisyyttä, Anselmi perusteli.
Oikeasti itsenäisyyspäivä oli lasten mielestä melko tylsä päivä. Silloin ei tapahtunut mitään. Vanhemmat halusivat katsoa päivällä jotain mustavalkoista elokuvaa, jossa miehet juoksivat metsässä. Ja illalla he halusivat katsoa ohjelmaa, jossa punatukkainen täti kätteli satoja ihmisiä. Ohjelman nimi oli Linnan juhlat. Pinjan ja Anselmin mielestä se kuulosti jännittävältä, mutta he pettyivät joka vuosi, kun paikalle ei karauttanutkaan ritareita ratsuillaan eikä missään näkynyt ihania prinsessoja.
Kuudelta illalla Marleena sytytti kaksi sinivalkoista kynttilää. Ne seisoivat ylväinä lipaston päällä.
-- Et kyllä uskalla tulla tänne, toinen kynttilöistä sanoi minulle, kun kättelyohjelma oli alkanut. -- Koska olet puuta.
Minua alkoi ärsyttää kynttilän koppavuus ja vinkkasin Anselmille, että haluaisin mennä lipaston päälle. Hän asetteli minut kynttilöiden väliin pystyyn nojaamaan seinään.
-- Uskalsinpas! huomautin voitonriemuisena.
-- Mutta et uskalla nojautua yhtään lähemmäs, kynttilä virnuili.
Tiesin olevani uhkarohkea, mutta nojauduin hiukan, ihan pikkuriikkisen kynttilää kohti. Äkkiä horjahdin ja kaaduin suoraan liekkiä päin. Palaisinko poroksi omaa typeryyttäni? Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Kynttilän liekki ei edes liikahtanut.
-- Me ollaan led-kynttilöitä! Ei meissä ole oikeaa tulta! ne nauroivat.
Pöh. Aika velikultia. Mieleeni muistui äkkiä eräs toinen itsenäisyyspäivä kauan sitten...
