Suuri hetkeni oli koittanut. Ensimmäistä kertaa satavuotisen elämäni aikana minä, Hilma Puurolusikka, pääsisin esiintymään näytelmässä. Koulun opettajat ja rehtori esittivät näytelmän puurojuhlassa ja sitä olivat katsomassa oppilaat ja heidän vanhempansa.
Näytelmä kertoi siitä, kuinka tontut yrittivät keksiä, miten joulupukki näkisi ajaa lentävällä reellään pimeässä yössä. He suunnittelivat kaikenlaista valaistuista reenjalaksista jatkuviin ilotulituksiin, mutta mikään ei toiminut. Joulupukki oli onneksi huomannut, että yhdellä lentävistä poroista oli pimeässä loistava nenä. Nyt hän aikoi astua esiin kertomaan sen tontuille.
Joulupukkia esitti rehtori. Minusta oli ollut hassua nähdä, kuinka hän pani valkoisen parran oman harmaanruskean partansa päälle. Partayhdistelmästä tuli tavattoman muhkea. Rehtori oli kertonut minulle joulupukin pukuun pukeutuessaan, että hän oli pienestä pojasta saakka halunnut joskus esittää joulupukkia. Tätä ennen hän oli joutunut olemaan näytelmissä vain tonttu, joulupukin kissa tai kerran jopa joulumuori. Tämä oli hänellekin suuri hetki.
Rehtori astui näyttämölle ja puristi minua taskussaan. Hänen kätensä oli aivan hikinen. Häntä jännitti.
-- Ku-kuulkaa..., hän aloitti epävarmalla äänellä ja yskähti.
-- Kuulkaa tontut, hän lausui uudestaan varmemmin. -- Meillähän on joukossamme eräs, joka ratkaisee pulmamme. Meidän tarvitsee vain seurata tuota lentävää...
Samassa hän tempaisi kätensä ja minut pois taskusta aikomuksenaan osoittaa minulla valonenäistä poroa. Hänen kätensä oli kuitenkin hiestä niin märkä, että ote lipsahti ja kädenliikkeen voimasta sinkouduin kohti katsomoa. Rehtori jatkoi puhettaan nopeasti:
-- Meidän tarvitsee vain seurata tuota lentävää lusikkaa!
Yleisö puhkesi taputtamaan, ja minä lensin suoraan Pinjan äidin, tutun ja turvallisen Marleenan syliin.
Vaikka näyttelijänä olikin hienoa, kaksi suurta ilmalentoa yhden päivän aikana oli minulle enemmän kuin tarpeeksi. Olin onnellinen, kun sain matkata kotiin hyvin pakattuna Marleenan käsilaukussa.