Olin kahden käden välissä. Pinja piti minua kiinni lusikkaosasta ja rehtori varresta. Kumpikaan ei tuntunut haluavan päästää irti.
-- Tämä on minun puurolusikkani, Hilma! Pinja ilmoitti pontevasti.
-- Minusta tämä on vähän niin kuin löytötavaraa, kun kerran löytyi puurostani, parrakas rehtori tuumi. -- Ja löytäjä saa pitää.
-- No et kyllä saa! Pinja kimpaantui ja yritti kiskoa minua itselleen. Rehtori piti kuitenkin tiukasti kiinni.
-- Minä olen sentään tämän koulun rehtori, hän huomautti, - eikä minulla ole koskaan ollut näin hienoa puurolusikkaa. Minulla ei oikeastaan ole koskaan ollut ikiomaa ruokailuvälinettä. Rehtori näytti äkkiä hyvin surkealta.
-- Ole vaikka joulupukki, mutta Hilmaa et saa! Pinja pysyi kovana.
Silloin rehtorin silmät kirkastuivat ja hän sanoi:
-- Joulupukki! Siitäpä tulikin ajatus: Etkö voisi lainata Hilmaa meidän näytelmämme ajaksi, niin näytelmän joulupukki saisi kunnollisen puurolusikan? Meiltä puuttuu näytelmästä juuri sellainen. Pinja alkoi selvästi miettiä. Itse innostuin ajatuksesta. Oi, jospa pääsisinkin näyttämölle! En ollut koskaan ollut mukana lavalla esitettävässä näytelmässä. Kymmeniä vuosia sitten olin ollut kiertävässä Tiernapoika-esityksessä mukana, kun puista miekkaa ei löytynyt, mutta olisihan tämä jotain ihan muuta. Voisiko minusta tulla tähtinäyttelijä? Puurolusikoiden Ansa Ikonen?
-- Annatko Hilman sitten varmasti näytelmän jälkeen takaisin? Pinja kysyi epäluuloisesti.
-- Ihan varmasti annan, kunniasanalla, rehtori vannoi.
Vinkkasin Pinjalle, että ehkä rehtorin kunniasanaan kannattaisi luottaa.
-- Hyvä on sitten, Pinja myöntyi.
Rehtori vilkaisi ruokalan seinän kelloa ja nousi kiireesti ylös huudahtaen:
-- Minunhan pitäisi jo olla valmistautumassa! Ei muuta kuin muinaisjäänne taskuun ja menoksi! Olisin hykerrellyt tyytyväisyydestä, jos hän olisi lakannut kutsumasta minua muinaisjäänteeksi. Vaan kohta, aivan kohta pääsisin mukaan näytelmään!