Pori oli aina ollut minulle lännen suuri mysteeri. Liikenteen logiikka ei hitaalle hämäläiselle siellä helposti avautunut. Jazzeihin olin osannut joskus opasteiden avulla ajaa, mutta vielä ei ollut Jazzeja, ja sain pyöriä kaasutinvammaisen Renuni kanssa ympäri kaupunkia tuskastuttavan kauan. Olin sopinut tapaamisen Amado -nimiseen ravintolaan tasan kuudeksi. Aika rupesi käymään vähiin.
Löysin viimein tyhjän kolon Keskusaukion laidalta. Tuskin ehdin astua ravintolan ovesta, kun lähimmästä pöydästä kuului hilpeän lyyrinen naisääni:
- Sinäkö se oot? Kännyin katsomaan. Pöydästä noussut nainen näytti kävelevältä helytelineeltä. Silmäkulmiin, sieraimiin ja suupieliin oli lävistetty vieri viereen monenkirjavia killuttimia, kaulaan oli tatuoitu kiinalaisia aakkosia ja rintaliivien uumeniin sukelsi hyvin syönyt lisko. Siitä näkyi häntä.
- Mä oon Helmi. Makkosen Helmi. En saanut suutani vieläkään auki. Tuijotin vain naista ja päässäni pyöri hullu ajatus, että edessäni seisoo sarjamurhaajan sisko. Ilmeisesti nainen huomasi ällistykseni. Suu levisi ilkikuriseen virneeseen:
- Pipoaniko ihmettelet? Nyt vasta tajusin katsoa naisen päähinettä. Se oli vedetty syvään otsalle ja siinä koreili Rauman Lukon kettulogo. - Tää on satakuntalainen extremelaji. Kun kuljet Porissa Rauman Lukon pipo päässä, et koskaan tiedä elätkö iltaan asti. Mä oon mimmi, joka vaeltaa omia polkujaan. Hän istahti alas ja potkaisi vastapäisen tuolin pöydän alta merkiksi istua. - Mitä kytät vielä meikäläisestä haluaa?
Tunsin itseni imarrelluksi. Minua luultiin poliisiksi. Mielelläni olisinkin esiintynyt harvasanaisena hämäläisenä komisariona, mutta päätin kuitenkin kertoa suoraan miksi olin halunnut naisen tavata: - Olen veljesi vanha kaveri ja... Helmi keskeytti heti alkuunsa: - En mä oikeesti Makkosen systeri oo. Mä oon oottoskidi. Tai paremminkin löytö. Muori oli keräämässä tyhjiä pulloja vappuaamuna, kun se löysi mut Sibeliuksenkadulta siitä linja-autoaseman nurkilta. Siks musta varmaan tuli näin musikaalinen ja liikkuvainen. Joku oli unohtanut ottaa mut mekeen. Mä olin silloin puolen vanha, ja muori päätti pitää mut kun kerran kukaan ei kysellyt perään.
En ruvennut kelaamaan adoptointipykäliä, vaan yritin viimeinkin päästä itse asiaan: - Sain tietää että Makkonen lähti viikko sitten kotoaan. Ensin Forssaan ja sitten tänne sinun luoksesi. - Joo mutta se häipyi saman tien. Eikä kertonut minne oli menossa. Jostain Mutterisaaresta se höpötti, mutta mulle ei selvinnyt missä semmonen mesta on. Sillä oli niin hirvee hoppu. - Ei ihme. Sitä syytetään sarjamurhista. - Syyttäkööt! Onni on maailman kultaisin broidi. Se ei oo taappanu ketään.
Killuttimet helisivät silmäkulmissa, kun Helmi jatkoi veljensä sydämellistä puolustamista: - Ja vaikka olisikin, sillä on varmaan ollut siihen hyvä syy. En ollut saada ääntä kuivasta kurkustani: - Ehtikö Makkonen kertoa sinulle mitään? - Ehti. Helmi nousi ja haki tiskiltä uuden Karhun. Hän ryysti suoraan pullonsuusta pitkän hörpyn ja sanoi sitten matalasti kuin olisi kertonut suuremmankin salaisuuden: - Onni kuuluu kirjeshakkikerhoon. - Tiedän, vastasin harmistuneena. Tieto ei veisi asiaa piiruakaan eteenpäin. Mutta siskolla oli muutakin: - Onni kerkesi sen verran kertoa, että ne kaikki viisi tapettua on sen saman shakkikerhon jäseniä. - Oho! - Eikö vain? Kytät epäilee, että Onnia on fuskattu kirjeshakissa ja siksi se on raivopäissään listinyt ne huijarit kirveellä. Mietin miten kirjeshakissa voi fuskata. Helmi ei kuitenkaan antanut aivotyölleni rauhaa. - Tässä on sen kytän nimi, hän ojensi pöydän yli huopuneen lasinalusen. - Lupaathan olla varovainen. Se uhkasi ampua jokaisen, joka suojelee sarjamurhaajaa.