Vaatteeni valuivat vettä vielä Forssassakin. Olin ajanut pysähtymättä kolmensadan kilometrin matkan. Onnekseni poliisi ei tiennyt antaa etsintäkuulutusta autosta. Allani oli edelleen kotkalaisen, rakkaudessaan rajusti pettyneen sairaanhoitaja Tytti Hylppösen Fiat. Makkonen istu pelkääjän paikalla pelkissä leopardikalsareissaan. Poliisi ei ollut antanut Mutterisaaressa sen vertaa aikaa, että hän olisi ehtinyt riisua kylmäkalleltaan vaatteet matkaan. Olin löytänyt auton tavaratilasta huovan ja peitellyt sillä kylmästä tärisevän ystäväni.
Ajoin suoraan Haudankorvaan ja pysäköin verstaan eteen. Rasva-Matti oli parhaillaan nauttimassa aamiaista. Hän istui sorvipenkin ääressä ja lappoi kanakeittoa suuhunsa. Lusikka putosi kädestä, naama venyi kolmanneksella ja suu sokelsi sekavia sanoja: - Teidänhän... teidänhän pitäisi... - Olla vankilassa? - Niin... tai ei siis... minä... Huopaan kääriytynyt Makkonen näytti pitkässä takkutukassaan ja mustassa parransängessään lännenfilmien kostajalta. Puuttui vain, että huovan alta olisi ilmestynyt kaksi ladattua Coltia. - Pettäjän tie on tuskainen, käy se harhaan. Rasva-Matin ääni tärisi: - Minä voin selittää. - Syytä onkin. - Ei ketään ole oikeasti murhattu. - Ei ole murhattu? olin ihmetteleväni, vaikka vastauksen jo aavistinkin. - Missä ne kadonneet ruumiit sitten ovat? Australiassako?
Rasva-Matti aukoi hämmästyneenä suutaan. Miten minä sen saatoin tietää? Tunsin lonkkamaista omahyväisyyttä. Osoitin seinälle nastoitettua postikorttia ja aloin purkaa salapoliisityöni tuloksia: - Raumalainen merikapteeni lähetti tuon Australiasta, eikö vain? - Niin se teki. - Rovaniemeläinen "leski", heilautin sormiani heittomerkkeinä. - Sai postia samasta maasta. Satuin vierailemaan hänen luonaan juuri kun kengurukortti tippui luukusta. Kun näin vielä Renate Rubenschauerin pakkaavan miesystävänsä hellepaitoja matkalaukkuun, arvasin mistä oli kyse. Sarjamurhat olivat lavastettuja.
Jopa Makkonenkin katsoi minua kunnioittavasti ja jatkoin kuin parempikin Poirot: - Käytin molempia aivosolujani ja tajusin että koko kirjeshakkikerho oli pelkkää huijausta. Onnikaan ei erota lähettiä tornista. - Niin se oli, Rasva-Matti pyyhki murtuneena kanakeittoa leuastaan. - Emme me siirtoja kirjeissä vaihtaneet, vaan suunnitelmia vuosisadan huijauksesta. - Miksi kirjeitse? ihmettelin. - Sähköpostin aikakautena?
- Oululainen IT-mies varoitteli, että kuka tahansa hakkeri pääsee lukemaan suunnitelmamme. Vanhanajan posti on nykyään turvallisempi. - Miten te saitte lavastettua Makkosen syylliseksi? jatkoin tenttaamista, eikä Matti salaillut enää mitään: - Se puolalainen valekirurgi otti kaikilta pullollisen verta, itseltäänkin, ja minä pirskotin pulloista osan Makkosen Ladaan, samalla kun kävin korjaamassa sen Pullerinmäessä. Lopun veren roiskin "uhrien" vaatteisiin ja kuljetin ne "rikospaikoille".
Mattikin heilutteli sormiaan ja jatkoi taas: - Kätkin Kapulskin vaatteisiin tappouhkauksen Makkoselta. Muiden vaatteitten lähettyville jemmasin Makkosen nimikirjaimilla varustetun shakkinappulan, mutta eihän ne lootupäät niitä löytäneet. - Minä löysin yhden, sanoin vakavana. - Mutta kerro mikä sai sinut lähtemään mukaan tuollaiseen. - Lupasivat kymmenen prosenttia henkivakuutuksista. Päähän potkitulle pienyrittäjälle se on iso läjä rahaa. Matti pyyhkäisi silmäkulmaansa, siihen jäi musta rantu, ja äänikin oli tumma: - Anna Onni anteeksi! Lupaan huoltaa Ladasi seuraavat kymmenen vuotta. Makkonen oli kauppamies: - Kaksikymmentä. Rasva-Matti nyökkäsi. Juttu oli siltä osin selvä. Mutta vielä meidän oli saatava komisario Lonkka vakuuttuneeksi syyttömyydestämme. Se ei tulisi olemaan helppoa.