Tyrkin Makkosen hereille. Seisoin turvallisella etäisyydellä ja käytin ongenvapaa avukseni. En voinut olla varma, oliko myrkky jo lionnut verestä. Hän säpsähti istualleen, raapi hyttysenpuremia nahastaan ja katsoi minua makkosmaisen pöllämystyneenä. Vastalääke oli tehonnut. Osoitin ongenvavalla järvelle ja kerroin tilanteen:
- Kolme poliisia on tulossa saareen. Kuulet kai moottorin prutkutuksen. - Kuollaan saappaat jalassa sankareina! Makkonen harppoi paljain jaloin saaren uloimpaan kolkkaan ja viittoi minut peräänsä. Piilopaikka oli syvä kallioluola. Hän ryömi sisään ja sähisi kuin matolääkkeen saanut kissa. Ehdin jo säikähtää oliko raivotauti uusiutunut, mutta Makkonen totesi ajavansa kyykäärmeitä karkuun. Luola oli kylmä ja kostea. Nojauduin kuhmuraiseen seinään ja mietin miten poliisit olivat osanneet Mutterisaareen. Paikan ei pitänyt olla muiden kuin Makkosen lähipiirin tiedossa. Ainakaan Ensio Sankovesi ei ollut sitä poliisille vuotanut, sen paremmin kuin Helmi-sisko tai vaasalainen tyttöystäväkään. Jäljelle ei jäänyt muita kuin minä ja....
Äkkiä tajusin kaiken. Oivallus välähti kirkkaana salamana ja se valaisi hetkeksi pimeän, myrkkykäärmeitä vilisevän luolan. Rasva-Matti! Olin soittanut illalla Forssaan saadakseni apua raivotautisen Makkosen taltuttamiseen. Rasva-Matti oli luvannut saapua varhain aamulla, mutta hänen sijastaan paikalle ilmestyivätkin poliisit. Rasva-Matti oli petturi. Siinä samassa loksahtelivat loputkin palikat koloihinsa. - Kerroit saaneesi jäykkäkouristusrokotuksen Rasva-Matin verstaalla. Minkä näköinen se työterveyslääkäri oli? Näin pimeässäkin miten Makkosen matala otsa kurtistui kymmenille miettiville rypyille. - Semmoinen kalju... ja sillä oli päässä pitkä arpi.
Saman kuvan oli rakkaudessaan pettynyt Tytti Hylppönen näyttänyt minulle Kotkassa. Muistin myös ensimmäisen lomapäiväni (nyt siitä tuntui olevan jo ikuisuus), jolloin Makkosen vanha äitimuori oli kertonut Rasva-Matin käyneen korjaamassa Onnin auton. Päivää ennen kuin poliisit olivat ajaneet sen rikosteknisiin tutkimuksiin. - Muistaakseni Ladasi on rikki? - Joo. Solenoidi paskana. Se ei ole Pullerinmäestä puoleen vuoteen liikahtanut.
Poliisin mukaan Ladalla oli kuitenkin kierretty koko Suomi. Auton tavaratilasta oli löytynyt sarjamurhaajan viiden uhrin verijäljet. Asia oli DNA:ssa todeksi osoitettu. Surmat olivat tapahtuneet eri puolilla maata. Merkillistä. Tein pikaisen päätöksen. - Antaudumme poliisille.
Makkonen suostui vasta kun vakuutin miten vedenpitävän suunnitelman olin keksinyt syyttömyytemme todistamiseksi. Marssimme kädet ylhäällä leiriin. Konstaapelit tähtäsivät kivääreillään Makkosen tekemää kylmäkallea. Komisario Lonkka seisoi sivummalla. Hän huomasi tulomme eikä peitellyt ylitsepursuavaa itseriittoisuuttaan: - Enkö minä sitä sanonut? Minulta ei kukaan karkaa. Hän tuijotti minua pistävästi suurilla pöllön silmillään ja urahti: - Vihko!
Kaivoin sinikantisen muistivihkon taskustani ja heitin sen hänen jalkojensa juureen. Hän tarkasti etten ollut repinyt siitä sivuja. Varsinkaan niitä, joihin hän oli piirrellyt alastomia naisia. Makkonen pantiin veneen pohjalle, konstaapelit asettuivat rinnakkain keskituhdolle, ja Lonkka perään Yamahan kahvaan. Itse sain keulapaikan. Vene ui raskaassa ylilastissa vesi laitoja viistäen. Viisikymmentä metriä ennen vastarantaa rupesin keikuttamaan sitä puolelta toiselle. Vene hörppäsi vettä ja meni hetkessä pohjaan. Huudin Makkoselle, että nyt uitiin. Olimme jo rannassa, kun konstaapelit pulikoivat vielä pelastamassa esimiestään. Olin muistanut oikein. Lonkka oli paljastanut kesämökillään ainoan heikkoutensa. Hän ei osannut uida.