Ajoin polvet linkussa Karhulaan. Fiat Unon etupenkki oli jumissa ja minulla oli tekeminen mahtua selkänojan ja ohjauspyörän väliin. Auton omisti Tytti Hylppönen -niminen sairaanhoitaja. Hänen sarjamurhaajan uhriksi joutunut, puolalainen aivokirurgimiesystävänsä oli osoittautunut kaksinaamaiseksi petturiksi. Viktor Kapulskilla oli ollut koko ajan toinen.
Sain jonottaa terveysaseman tiskille tuskastuttavan kauan vain kuullakseni, että fysioterapeutti Renate Rubenschauer oli ottanut edellispäivänä lopputilin. Kauniisti karsastava vastaanottovirkailija kertoi kuitenkin naisen osoitteen, eikä kestänyt kauan kun jo pimputin Renaten ovikelloa. Vasta siinä vaiheessa rupesin miettimään mitä hänelle sanoisin.
Kynnyksen takana seisoi voimakasrakenteinen vaalea nainen. Hän suhautti saksalaisvoittoisesti: - Mitä asiaa? Olen aina ollut hätävalheissa huono. - Säteilymittaaja, päivää! Etsin raadonsuonia. - Siitä vain. Anna mittarin raksuttaa!
Ei minulla ollut taskussa mitään, mikä olisi muistuttanut säteilymittaria. Ainoastaan kouvolalaisesta antiikkikaupasta ostettu puna-armeijan käsikranaatti. Nainen jatkoi kuitenkin puuhasteluaan minusta piittaamatta. Hän viikkasi vaatteita matkalaukkuun. Huomasin että joukossa oli kolme miesten hellepaitaa ja ananaskuvioiset rantashortsit. - Vietkö Viktorista muiston mukanasi? Lipsautukseni sai Renaten raivostumaan: - Scheisse! Sinä oletkin vakooja. Raus!
Otin käsikranaatin taskustani ja vedin sokan irti. - En ole vakooja, vaan epätoivoinen vankikarkuri. Räjäytän meidät molemmat kappaleiksi, ellet puhu heti suutasi puhtaaksi. Nainen vetäytyi selkä seinää vasten ja tuijotti käsikranaattia silmät kauhusta ammollaan. Hän ei voinut tietää, että se oli vaaraton, pelkkä kuori vailla nallia ja räjähdettä. - Älä vain irrota sitä kädestäsi! Minä olen entinen DDR:n sotilas ja tiedän miten vaarallinen vehje tuo on. - Ah Wunderbaum! näyttelin puolihullua. - Kerro kaikki muukin!
Puhetta alkoi tulla kuin elbentorvesta. Renate oli tavannut puolalaisen Viktor Kapulskin dresdeniläisessä sotilassairaalassa. Ei Viktor mikään aivokirurgi ollut. Ei edes lääkäri. Täkäläisessä sairaalassa asia oli selvinnyt vasta äskettäin. Siitä ei kuitenkaan nostettu julkista kohua, koska valekirurgi oli kokenut niin traagisen poismenon. Kapulski oli toiminut DDR:ssä marxilais-leniniläisen instituutin tutkijana. Hän oli kehitellyt seerumin nimeltä ZAUBEREI-X13. Sillä sai aikaan hallitun muistinmenetyksen. Ajanjakso voitiin säädellä. Esimerkiksi kolme milligrammaa riitti pyyhkimään muistista kahden viikon ajalta kaiken. ZAUBEREI-X13 oli kehitelty kansalaisten parhaaksi, lähinnä ulkomailla vieraileville urheilijoille ja taiteilijoille, suojelemaan heidän mielenrauhaansa kapitalistisen imperialismin kauhukuvilta.
Juuri kun Kapulski oli saanut seeruminsa valmiiksi, se kävi tarpeettomaksi. Muurit murtuivat ja aatteet kuolivat. Hän poistui pettyneenä maasta, muutti kaava kassissaan Suomeen ja haki väärennetyillä kirurginpapereilla töitä. Muistin Mutterisaaressa muistinmenetystä potevan Makkosen ja tein koko tukun päätelmiä. - Voiko seerumilla olla sivuvaikutuksia? - Jawohl, Renate vastasi. - Viktorilta loppui aika ja rottakokeet jäivät kesken. Ilman vastalääkettä ihminen tulee vähitellen raivohulluksi. - Mikä se vastalääke on? - Kalsinoitu soodaliuos. Se liottaa seerumin verestä. Heitin käsikranaatin naisen syliin ja juoksin ulos. Kuulin takaani kirkumista ja lasin helinää. Renate oli nakannut kranaatin ikkunasta ulos. Kului kymmenen sekuntia ja asunnosta kantautui raivopäinen kiroilu. En jäänyt kuuntelemaan donnerwettereitä, vaan hyppäsin Tytti Hylppösen Fiatiin. Olin juuri tajunnut, että ystäväni Onni Makkonen oli suuressa vaarassa.