Sairaanhoitaja Tytti Hylppösen numero oli löytynyt siitä sinikantisesta muistivihkosta, jonka olin näpistänyt komisario Lonkalta. Olimme sopineet tapaamisen Sapokan rantakahvilaan. Tytti oli ehtinyt jo tilata. Hän oli pieni ja pulleroinen, ja hänen hajuvetensä tuoksui ruusulta. Odotin kunnes hän oli lusikoinut viimeisenkin nokareen kermaleivoksestaan ja kerroin sitten millä asioilla liikuin: - Sain tietää, että olet edesmenneen aivokirurgi Viktor Kapulskin tyttöystävä. Minä taas olen sen Makkosen kavereita. Sen, jota epäillään Viktor Kapulskin ja niiden neljän muun murhaajaksi. Olen kuitenkin varma Makkosen syyttömyydestä ja haluan todistaa sen. Siksi tulin Kotkaan.
Tytti Hylppönen ei vastannut vuodatukseeni heti mitään. Hän tilasi jäätelöannoksen kinuskikastikkeella ja rupesi lusikoimaan sitä miettiväisenä. Vasta toisen pallon jälkeen hän alkoi puhua: - On se Makkonen murhaaja. Kyllä minä tiedän. Mutta hyvä vaan. Viktor oli persläpi. Katsoin naista hämmästyneenä. Molemmissa suupielissä oli kinuskitahra ja silmissä kyyneleitä. Päätin käyttää femiiniä herkkyyttä hyväkseni: - Mistä Viktorin ruumis löydettiin? - Ei mistään. Makkonen on varmaan upottanut sen mereen. Viktorista ei jäänyt jäljelle muuta kuin verinen paita. - Mistä se löytyi? - Minäpä näytän.
Lähdimme kävelemään pengerrettyä tietä kohden Kuusisen saarta. Tytti etsi käsilaukustaan suklaalevyn ja tarjosi minullekin palan. Hän osoitti pyramidin kokoisen kuorikekasan takana siintävää kapeaa merensalmea. - Tuolla Viktorin vene nähtiin ajelehtimassa. Stora Enson yövahti huomasi sen aikaisin aamuyöstä. Veneessä ei ollut muuta kuin Pekonipoikien pelipaita. Se oli Viktorin ja yltä päältä veressä. Nainen taittoi suklaalevystään uuden siivun, työnsi sen suuhunsa ja mumelsi epäselvästi: - Makkosen humppaorkesterilla oli ollut edellisiltana Meriniemessä keikka.
Sen olin lukenut jo Lonkan muistivihkosta. Silti ajatus hirvitti ja kiirehdin vaihtamaan puheenaihetta: - Kerro vähän Kapulskista! Tytti nuoli suklaan sormistaan ja etsi laukustaan mustavalkoisen valokuvan. Siinä poseerasi kulmikaskasvoinen mies. Pää oli kauttaaltaan kalju ja sen yli kulki sirpin muotoinen arpi. - Viktor oli ihana, Tytti herkistyi. - Puolalainen. Se oli opiskellut DDR:ssä aivokirurgiksi. Sitten Berliinin muuri murtui. Viktor muutti Suomeen ja tuli tänne keskussairaalan lääkäriksi. Se oli taitava käsistään ja niin kamalan sensuelli.
Hämmästyin. Nyt nainen jo jumaloi Kapulskia, vaikka oli hetki sitten ilmaissut tyytyväisyytensä tämän kuolemaan. Näytti kuin ajatukseni olisi luettu: - Sitten minulle selvisi, että se oli petturi. - Petturi? - Niin, hän niiskahti. - Viktorilla oli ollut koko ajan toinen. Yksi saksalainen Renate. Kuulin sen vasta poliiseilta. Tajusin syyn suunnattomaan makean nälkään. Tytti ahmi suklaata sydänsuruunsa. Tunsin vilpitöntä myötätuntoa ja päätin selvittää asiat perin juurin. - Mistä minä löydän tämän Renaten? - Se on Karhulan terveysasemalla hierojana.
En ehtinyt edes miettiä miten pääsisin Karhulaan, kun Tytti jo lykkäsi autonavaimet käteeni. - Ota minun Uunoni. Haluan että totuus paljastuu. Sujautin avaimet pikkutakkini taskuun. Siellä oli jo ennestään kouvolalaisessa antiikkiliikkeessä tehty heräteostos, ja siitä sain päähäni kysyä: - Miten voit olla niin varma Makkosen syyllisyydestä? Tytti rupesi kaivamaan taas käsilaukkuaan. Luulin että hän etsi lisää naposteltavaa, mutta laukusta löytyikin moneen osaan taiteltu paperiarkki. - Viktor unohti aamutakkinsa asunnolleni. Löysin sen taskusta tämän. Otin paperin käteeni, taittelin sen auki ja luin: "Olet kiero ketale, väärinpelaava käärme. Tapan sinut, niin totta kuin nimeni on Onni Armas Makkonen".