Minä, Hilma pieni puurolusikka, olin uponnut koulun keittiön valtavaan puurokattilaan täysin näkymättömiin. Kuulin vaimeasti jostain kaukaa Pinjan pelästyneet huudot ja opettajan rauhoittelun.
-- Kyllä sinun lusikkasi varmasti vielä löytyy, opettaja kuului sanovan Pinjalle.
-- Mutta jos se katoaa, ei tule oikea joulu! Pinja nyyhki.
Minun kävi Pinjaa sääliksi ja yritin huhuilla olevani ihan turvallisesti pehmeän riisipuuron keskellä, kun tunsin, että maailma - tai oikeammin puuro -- alkoi pyöriä ympärilläni. Koulun keittäjät sekoittivat valtavalla kauhalla puuroa. Sitten puurokattilasta kaadettiin valmista puuroa tarjoiluastiaan.
Lopsahdin ensimmäisen annoksen mukana suureen astiaan, jonka keittäjät veivät paikkaan, jossa he annostelivat ruokaa lautasille. Kukaan ei silti vieläkään huomannut minua.
Keittäjä alkoi jakaa puuroa, ja riisiherkku hupeni ympäriltäni. Äkkiä kuulin möreän miehenäänen sanovan:
-- Laitapa oikein kunnon työmiehen annos. Minun pitää tänään koulun rehtorina olla oikein pääroolissa näytelmässä.
Silloin minua vietiin! Keittäjä kauhaisi valtavan kukkurakauhallisen puuroa, jonka mukana päädyin rehtorin lautaselle. Annos oli niin suuri, että hukuin vieläkin puuron sekaan.
Tunsin, kuinka rehtori kuljetti lautasen pöytänsä luo ja istuutui syömään. Minua jännitti hurjasti. Toivottavasti rehtorilla ei olisi niin iso suu, että katoaisin sinne ja suoraa tietä hänen vatsaansa! Rehtori maisteli muutaman lusikallisen, ja sitten hänen metallinen lusikkansa kolahti kylkeeni.
-- Anteeksi! metallilusikka pahoitteli minulle.
-- Ei se mitään, vastasin kohteliaasti, vaikka kylkeeni hieman sattuikin.
-- Vaan mikäs muinaisjäänne se täällä majailee? rehtori ihmetteli jylisevällä äänellään ja katseli minua partaisilla, ystävällisillä kasvoillaan.
Olin hieman loukkaantunut siitä, että minua kutsuttiin muinaisjäänteeksi.
-- Onko se itsensä joulupukin kadonnut puurolusikka? rehtori jatkoi kummasteluaan.
-- Ei vaan minun! Pinja huusi silloin viereisestä pöydästä ja syöksyi rehtorin luo.