ONNI SUOSII ROHKEAA
Luulin sitä painajaiseksi. Käänsin kylkeä ja massutin suuta. Poliisi nyhjäisi uudelleen hihastani. - Hei, alahan nousta! Se oli sittenkin totta! Olin jäänyt viimein kiinni.- Hyvä on! ojensin käteni raudoitettaviksi. - Minä antaudun. Konstaapeli virnisti autossa istuvalle kaverilleen.- Ei tässä nyt noin vakavasta jutusta ole kyse. Tulin vain sanomaan että tämä patsas on pystytetty Kouvolan isokenkäisten kunniaksi, eikä se siksi ole oikein sovelias paikka nukkua. Mene vaikka puistoon jatkamaan uniasi.
Poliisit toivottivat vielä hyvät päivänjatkot ja jättivät minut raapimaan unentokkuraista päätäni. En ollut missään törmännyt yhtä ystävällisiin lainvartioihin. Toisaalta se sopi kuvaan, olihan Kouvola maankuulu dekkarikaupunki. Lähdin kävelemään ja selvittelemään syheröisiä ajatuksiani. Olin päässyt lankomies R:n kuorma-autossa Myrskylään asti. Kaksi iltalomiltaan Uttiin palaavaa, kuolemaa halveksivaa laskuvarjojääkäriä oli noukkinut minut Karvisen kioskin edestä kyytiinsä. Olin jalkautunut Kouvolaan neljältä aamuyöstä ja hortoillut aikani ympäri uinuvaa kaupunkia. Lopulta olin löytänyt kadulle unohtuneen lohkarekasan. Se oli suonut kulkijalle suojaisen loukon, aina siihen asti kunnes virkavalta oli tullut nykimään hihasta.
Löntystelin Valtakatua itään tietämättä minne mennä. Äkkiä jostain pääkuoreni uumenista kuului koputusta. Se oli vanha tuttu paranoidipeikko. Minua seurattiin, se tiesi. Vilkaisin nopeasti taakseni. Harmaahapsinen papparainen lykki nelipyöräistä rollaattoria. Sujahdin suin päin ensimmäisestä eteen osuneesta ovesta, se oli antiikkiliike, ja piilouduin kookkaan talonpoikaiskaapin taakse. Kului pari pitkää minuuttia eikä mitään tapahtunut. Ehkä se ei sittenkään ollut ikämieheksi naamioitunut Lonkka, joka oli perässäni köpötellyt.
Sirkeäsilmäinen myyjätär katseli minua hymyillen. - Sinäpä tarkkaan tutkit sitä kaappia. - Aidolta näyttää, esitin asiantuntijaa. - Mutta ajattelin jotain vähän pienempää. - Sinulla kävi tuuri, myyjä kääntyi myyntipöydän puoleen. - Meiltä löytyy vaikka mitä, kolmesataa vuotta vanha pronssihuhmare, Hurda -merkkinen turkkilainen taskukello ja kaiken huippuna aivan aito puna-armeijan käsikranaatti.
Ihastuin esineeseen heti. Se sopisi takanreunukselle vaimon posliinispanielin viereen. Hintakin tuntui kohtuulliselta ja kohta marssin ulos käsikranaatti povitaskussa. En päässyt pitkälle, kun menoni jälleen keskeytettiin. Mustaan taikaviitaan verhoutunut mies katsoi minua pistävin silmin. - Saanko lukea ajatuksesi? Ajattelin että tämä on outojen ihmisten outo kaupunki. - Etkö ole kuullut Kouvolan Taikapäivistä? - En. Mies liehautti viittansa helmaa ja kertoi: - Kohta alkaa ajatustenlukijoiden alkuerät ja haluan hieman lämmitellä. Joten suonetko pienen sukelluksen mystiikan syvyyksiin? - Olkoon, huokaisin. Tuskin miehestä muuten pääsisi eroon. Menimme lasten leikkipuistoon. Mies painoi kaksi etusormeaan ohimolleni ja sulki silmänsä.
- Näen verta. Paljon verta. Kirveen... Huijari, oli ensimmäinen ylenkatsova ajatukseni. Mies on nähnyt kuvani jossain sensaationhakuisessa lehdessä. Väistelin polkuautoja ja huokaisin turhautuneena: - En tiedä enää mitä tekisin. - Etsi totuutta! - Mistä? Mies pyöritti käsiään pääni ympärillä kuin se olisi ollut kristallipallo. - Kotkasta, hän julisti kumisevalla bassollaan. - Mene Kotkaan! Pelottomien Urhojen ja suloisten Siskojen kaupunkiin. Olet vaarassa sielläkin, mutta muista minun sanoneen: Onni suosii rohkeaa. - Olipa tuore ilmaisu, hymähdin. - Oikein tuore. Saman tien hymyni hyytyi. Muistin, että sarjamurhaaja oli tehnyt viidennen veritekonsa juuri Kotkassa.