Manasin taas Makkosta. Ajoin 68 -vuoden letukalla härkätietä itään. Vieressäni istui morsiuspukuinen nainen, auton takalasissa luki VASTA NAINEET, ja pitkän narun päässä kolisi kimppu peltipurkkeja. Morsian ei ollut kuitenkaan minun. Olin kaapannut hänet panttivangikseni paetakseni juhlapaikalle ilmestynyttä komisario Lonkkaa. Lonkka oli ottanut elämäntehtäväkseen saattaa sarjamurhaaja satimeen. Hän piti minua sellaisena, ja kaikki oli Makkosen syytä.
Vilkuilin taustapeileihin sen minkä ajamiseltani saatoin. Letukka kulki vaappuen ja vaivalloisesti, ja ihmettelin miksi takaa-ajajat eivät olleet vielä ilmestyneet kannoilleni. Häävieraiden joukossa oli ollut iso joukko virkapukuisia poliisejakin. Kenties he olivat nauttineet jo liiaksi sahtia. Tai sitten liian vähän, eivät uskaltaneet jättää tonkkia toisten vahdittaviksi.
Vilkaisin morsianta vieressäni. Tämä kikatti vallatonta naurua ja painoi haltioituneena punahehkuisia poskiaan. - Ihanaa! Kaikkea ne pojat keksii! - Keksii? Mitä? - Kuka olisi arvannut, että morsiamenryöstön tekee hääorkan rumpali.
Vasta siinä vaiheessa tajusin miksi panttivankidraama ei ollut aiheuttanut suurempaa paniikkia. Päinvastoin. Olin saanut perääni riemukkaita kannustushuutoja, kun olin juossut morsian olallani ulos ja sysännyt hänet ensimmäiseen eteen osuneeseen autoon.
Temppuani oli luultu ohjelmaan kuuluvaksi. Kahdenkymmenen kilometrin jälkeen ruusunpunainen suu pyöristyi kysyvään nuppuun: - Kauanko tää ryöstö vielä kestää? Minun olin pakko kertoa totuus. Tunnustin pakenevani poliisia ja vakuutin samaan hengenvetoon viattomuutta niihin raskaisiin syytöksiin, jotka ylleni oli langetettu. Olin varma että morsian rupeaisi kirkumaan ja huutamaan apua, kynsimään ja raapimaan, mutta sen sijaan hän huokaisikin haltioituneena: - Vautsi miten jännää!
Hän näytti nauttivan täysin siemauksin yllättävästä seikkailustaan. Käytin tilannetta hyväkseni ja kysyin: - Tunnetko sinä komisario Lonkan? - Totta kai mä Leevi-sedän tunnen! Se on maailman kiltein ihminen. Hyvä matkimaan hevosta. Tieto ei paljon helpottanut tuskaani. Morsiamen oli päästävä takaisin hääpaikalle, muuten saisin vielä sulhasenkin kimppuuni. Olimme saapuneet huomaamatta Someron keskustaan. Ajoin ensimmäiselle avoimelle grillille. Myyjä lupasi puhelintaan lainaksi jos ostaisin kaksi annosta seiväshyppääjän speciaalia. Lupasin ostaa.
Mietin mihin soittaisin, enkä keksinyt muuta kuin Hyvinkäällä asuvan lankomies R:n. Hän ajoi työkseen kuorma-autoa ja oli äreissään yöuniensa katkeamisesta. - Vaikka sama kai tuo, hän haukotteli puhelimeen. - Minulla on sorakeikka Lohjalle ja voin koukata Someron kautta. Ei yksi sarjamurhaaja ylikuormaa tee.
En ollut kuulevinani lankomiehen vitsailua, vaan kiittelin jo etukäteen avusta. Kioskin eteen oli kertynyt puhelun aikana joukko yökulkijoita. Minua ja morsianta onniteltiin kädestä pitäen ja toivotettiin siunausta. En jaksanut ruveta korjaamaan väärinkäsitystä. Morsian oli hotkaissut jo seiväshyppääjän speciaalinsa (ylipitkä nakki sämpylän välissä) ja tuhrinut ketsupilla huntunsa helman. Kerroin hänelle saavani kohta jatkokyydin. Hän moiskautti onnensuukon poskelleni, hyppäsi letukkaan ja lähti ajamaan takaisin Marttilaan. Ihmisjoukko haihtui pettyneenä paikalta, nakinmyyjäkin sulki kioskinsa, ja minä jäin yksin. Siinä minä seisoin. Pimeällä, autiolla kadulla aavistamatta mihin kohtalo minua vielä viskoisi. Jossain ulvoi susi. Tai niin minusta ainakin tuntui. Saattoi se olla jonkun ulos unohtama someronseisojakin. Mistä ne tiesi.