Laurilan lava oli sonnustettu juhlakuntoon. Se oli sorjarunkoisen koivikon ympäröimä tanssipaikka Salontien varressa. Kulkupielet oli koristeltu kukkavihkoin ja monivärisin pahvisydämin. Sääkin suosi isäntiä. Pitopöydät oli voitu kattaa pihalle. Soppakulhot ja sahtikolpakot seisoivat vielä sulassa sovussa pitkillä pellavaliinoilla ja kohta kaiken yltäkylläisyyden keskelle kannettaisiin hääkakku.
Virittelimme soittimiamme. Reetta-Päivikki naputteli mikrofonia ja testasi kaiuttimien toimintaa heleällä yykaakoollaan. Olin niin keskittynyt rumpupatterin kokoamiseen, etten huomannut lainkaan juhlaväen saapumista. Marttilan kirkolta lähtenyt tilausbussi kaarsi pihaan ja purki siihen lastinsa. Symbaalit tippuivat käsistäni lattialle hirvittävällä räminällä. Häävieraiden joukkoon oli soluttautunut puoli tusinaa virkapukuista poliisia.
Katseeni haki pakotietä. Nousin jo akkuna-aukolle loikatakseni siitä metsään. Eksyttäisin takaa-ajajieni vainukoirat ojanpohjia kahlaamalla ja hakisin tieni merenrantaan Paimionjoen juoksua seuraten. Etsisin sieltä humaanin, mutta virkavaltaa kaihtamattoman kalastajan, joka salakuljettaisi minut lahden yli. Niin muistin jossain elokuvassa tapahtuneen. Sankovesi ehti tarttua viimehetkellä nilkkaani. - Ei hätää! hän rauhoitteli. - Morsian on täkäläisen ex-vallesmannin tytär ja siitä syystä vieraiden joukossa on koppalakkeja. Ei ne ole pätkääkään kiinnostuneita meistä. Sahdista vain.
Tokenin säikähdyksestäni vasta kun hääväki rupesi syömään. Meillekin kannettiin kukkurakupilliset marttilalaista perinneruokaa, vasikanhyytelöä ja piparkakkuja. Kohta jouduimme tekemään sen eteen työtä. Olimme humppayhtye ja saimme luvan soittaa valssin sijasta häähumpan. Reetta-Päivikki oli valinnut rekvisiitakseen leveälierisen cowboyhatun. Se päässään hän luikautti ilmoille Keltaruusun. Sävellaji oli korkea ja tempo laukkaava. Kuin katsehelmet kirkkaat, on hällä katseessaan.
Emme olleet koskaan osanneet unelmoidakaan niin raikuvista aplodeista. Ilmeisesti tonkat oli jo avattu. Saimme soittaa saman kappaleen vielä kahdesti, jotta apet ja anopitkin pääsivät pyörittämään tuoretta morsiusparia. Pikkutytöt sievissä kesäkoltuissaan tanssivat keskenään ja pojat tekivät kolttosiaan. Jossain kiusattiin kissaa. Sahti oli vahvaa ja ilta eteni rattoisasti. Joku häävieraista vaihtoi humpan ripaskaksi, jonkun kohdalla tanssi meni jo letkujenkaksi. Lavan takaisesta metsiköstä kuului tappelun ääniä. Häät olivat rehelliset varsinaissuomalaiset, ja aloin hiljalleen itsekin rentoutua. Hakkasin rumpuja kuin heikkomielinen ja hoilasin Katupoikien laulua Reetta-Päivikin enkelkuorona.
Ulkona alkoi jo hämärtää. Silti hääpaikalle ilmestyi vielä uusia mattimyöhäisiä. Pihaan ajoi notkuvalanteinen linttasitikka. Siitä noussut lyhyenläntä, vatsakas mieshenkilö muistutti pöllön ja pingviinin risteytystä. Morsiamen appiukko kiirehti vastaan ja työnsi kolpakon vieraansa kouraan. Se tyhjeni yhdellä niskan heilautuksella ja juuri tuo liike sai minut havahtumaan. Kukaan ei pystyisi kumoamaan yhdellä kulauksella puolta litraa vahvaa sahtia. Kukaan muu kuin komisario Lonkka.
Jouduin paniikin valtaan. Pudotin palikat käsistäni ja hyppäsin lavalta alas. Tanssiväkeen aukeni kunnioittava kuilu. Silti tajusin etten pääsisi pitkälle. Joku kampittaisi minut ja saisin kimppuuni kaksikymmentä sahdin provosoimaa miestä. Ainoa mahdollisuus oli ottaa panttivanki. Iskin kourani ensimmäiseen naiseen joka kohdalle osui, nostin hänet olkapäälleni ja lähdin juoksemaan. Ulkona tuuli heitti silkkilaahuksen silmilleni ja tajusin mitä olin tehnyt. Olin kaapannut vastavihityn morsiamen.