Makkosen sisko ei uskaltanut istua kyydissäni Mynämäkeä pitemmälle. Hän nousi satulasta ja antoi kielikorunsa vilkkua. Potkulautakin olisi kuulemma liian vauhdikas kulkuneuvo minun ajotaidoilleni. Mieluummin hän liftaisi loppumatkan Turkuun kuin päättäisi päivänsä jonkun raisiolaisen margariinirekan alla. Jatkoin yksin matkaani. Ajoin niskat kyyryssä kuolemaa uhmaten, ja päässäni pyöri Sankoveden sanat "nyt on kysymys elämästä ja kuolemasta". Olin soittanut hänelle heti Raumalta. Hän ei kuitenkaan uskaltanut paljastaa puhelimessa sen enempää, ja olimme sopineet tapaamispaikaksi Aurajoen rannan siinä Kakolanmäen paikkeilla.
Annoin Harrikalle hanaa ja mietin mitä elämän ja kuoleman kysymys voisi merkitä. Oliko Makkonen saatu kiinni? Joko komisario Lonkka oli työntämässä tikkuja hänen kynsiensä alle, kävelyttämässä tulisilla hiilillä ja kiskomassa hampaita hohtimilla irti? Niin hän oli uhannut tehdä nyhtääkseen meiltä tunnustuksen. Vai oliko kysymys jostain aivan muusta? Olinko siteenkin erehtynyt vanhan ystäväni viattomuudesta? Kenties Makkonen oli lähtenyt Mutterisaaresta ja riehui nyt kirveensä kanssa ympäri maakuntia. Tai sitten yksinäiset viikot olivat tehneet tehtävänsä ja Onni oli vetänyt itsensä onkisiiman jatkoksi.
Turkulaisautoilijat tunnettiin herrasmiehinä. Keskisormista nousi korkeintaan joka toinen, kun hortoilin pyöräni kanssa kaupungin poikki. Olin törmätä Runosmäen bussiin ja tappaa kaksi Kauppatorin pulua. Onneksi kukaan ei tiennyt että olen Tampereelta. Pääsin kaikesta huolimatta ehjänä perille. Löysin Sankoveden sovitusta paikasta. Hän roikotti jalkojaan Aurajoen törmällä ja näppäili kitaraansa. Sammutin moottorin ja sopersin hengästyneenä: - Mitä on tapahtunut? - Sain inspiraation. Sävellän mollisointuista serenadia sarjamurhaajalle. Se menee näin: Mis kuljenkin, sun jälkes nään, sormen, varpaan, irtopään...
Keskeytin Sankoveden raakkumisen nappaamalla kitaran hänen kädestään. - Miksi halusit minut tänne? - Saatiin illaksi keikka Marttilaan. En uskonut korviani. - Sekö on elämän ja kuoleman kysymys? Sankovesi nosti päätään ja katsoi minua paksulinssisten lasiensa läpi. Hän näytti mulkosilmäiseltä salamanterilta. - On se. Ilman rumpalia. Laskin hitaasti kymmeneen. Jokilautta kulki siinä ajassa yli mustan virran. - Oletko hukannut lopunkin järkivähäsi? purin turhautumistani. - Lonkka kyttää varmasti joka lavaa, mihin sitten menenkin. - Tää on yksityiskeikka. Poliisi ei saa tietää mitään. Lähtisit nyt. Näetkö miten karismaattisuuttasi kaivataan? Katsoin Sankoveden osoittamaan suuntaan. Maantiepölyn ja graffiittien kirjavoima keikkabussi odotti vastarannalla.
Laulusolisti Reetta-Päivikki vilkutti kutsuvasti kuin satujen seireeni, ja kosketinsoittaja Mietokin nosti perunamaista peukaloaan. - En lähde. - Lähtisit nyt. Hypätään seuraavaan föriin ja... - En lähde. Sankovesi huomasi maanittelunsa turhaksi. Hän kaivoi kännykän povitaskustaan ja rupesi näppäilemään numeroita nenä kiinni näytössä. - Mihin sinä soitat? - Komisario Lonkalle. Kerron mistä sinut löytää.
Haukoin henkeäni kuin Aurajokeen eksynyt makrilli. - Tuohan on kiristystä. - Niin on, Sankovesi vastasi. - Sodassa ja viihdemaailmassa kaikki keinot ovat sallittuja. Istahdin alistuneena Sankoveden viereen ja huokaisin: - Minkälaisesta yksityistilaisuudesta on kysymys? - Kesähäistä, Sankovesi työnsi tyytyväisenä kännykän takaisin taskuun. - Ne ovat mukavia keikkoja, tiedäthän. Niissä saa soittajatkin sahtia. Päätin suostua vielä tämän kerran. Mitäpä vaaraa kesähäissä voisi olla?