Vuorokausi. Sen verran aikaa Harju laski tarvitsevansa.
Hän jäi junasta Tampereella ja kulki asemahallin läpi Hämeenkadulle ja jatkoi kahvila Siilinkariin. Sisällä hän otti kahvin ja korvapuustin ja etsi mahdollisimman rauhallisen pöydän.
Ikkunasta Harju näki tahoilleen kiirehtivien ihmisten tasaisen, elinvoimaisen virran. Tuntui, että kaikesta tavallisesta oli ikuisuus. Tiinan ja kaksosten poismuutosta oli seitsemän kuukautta, samoin hänen hyllytyksestään Keskusrikospoliisista. Ei se ollut kovin pitkä aika. Puhumattakaan siitä, kuinka äskettäin hän oli ottanut vastaan kevyeksi kesätyöksi luulemansa varjostuskeikan, jonka tuloksena hän oli jättänyt jälkeensä kuolleita miehiä ja rutkasti epäilyksiä. Kaikki tämä oli tapahtunut muutaman vuorokauden sisällä.
Korvapuusti oli pehmeä ja makea ja kahvi kuumaa, mikä sai Harjun paremmalle tuulelle. Hän tunsi olevansa oikeassa paikassa, ja tunsi senkin, että oltuaan hetken hukassa hän saattoi jälleen luottaa aisteihinsa. Niihin, jotka olivat tehneet hänestä erinomaisen peitetoimintamiehen ja etevän rikostutkijan.
Puhelin soi Harjun taskussa. Tiina. Tämä oli joko miellyttävä tai vähemmän miellyttävä yllätys. Harju veti henkeä. Hän ei voinut mitään sille, että hän edelleen halusi niin paljon Tiinaa ja poikia takaisin.
"Soitin kertoakseni meidän kesälomasuunnitelmista", Tiina sanoi.
"Meidän?" Harju kysyi ja huomasi äänessään toivonpilkahduksen.
Tiina oli hetken hiljaa.
"Meidän", hän sanoi. "Tarkoitan minun ja poikien."
Pettymys solahti Harjun läpi kuin ämpärillinen kylmää vettä.
"Okei", hän sai sanottua.
"Me ei olla menossa ulkomaille, mutta kotimaassa vähän matkaillaan. Itse asiassa juuri nyt ollaan reissussa. Sä haluat varmaan tietää päivämäärät. Voidaan samalla katsoa milloin pojat tulee sun luoksesi ja..."
Mikä oli todennäköisyys, että Harju juuri silloin näkisi punaisten hiusten välähtävän katuvilinässä? Niin vain kävi. Harju pomppasi pystyyn, kaatoi pöydän, kuuli korvallaan Tiinan kysyvän mitä tapahtui ja mitä oli tuo meteli. Harju oli jo kadulla, ja näki naisen pitkien säärten ja korkeiden korkojen kiiruhtavan kauempana. Harju olisi tunnistanut naisen kävelytyylin missä ja koska tahansa.
Hän juoksi perään ja puuskutti samalla puhelimeen:
"Tiina, mä soitan sulle kohta takaisin. Mä lupaan. Tässä on taas tilanne päällä."
Liikenteen ylikin Harju kuuli Tiinan raskaan huokaisun.
"Mitä mä kuvittelin. Tietysti on."