Ajoin taas kerran halki Suomen. Olin kieltäytynyt Makkosen aneluista jäädä muutamaksi päiväksi Mutterisaareen. Olisin kuulemma voinut opettaa hänelle shakkia. Kuuluihan hän maanlaajuiseen kirjeshakkikerhoon. Se oli yksi niistä asioista, joista hän ei muistanut mitään.
Niin hän ainakin väitti.
Oli varhainen aamu, liikenne vielä olematonta, enkä enää ihmetellyt lankomiehen hurahtamista moottoripyöräilyyn. Maltoin levähtää vasta Tammelassa. Jaanan kahvila oli avannut juuri ovensa. Ostin isot munkkikahvit ja tuoreen lehden. Otsikko täytti puolet etusivusta. SILMUKKA KIRISTYY SARJAMURHAAJAN YMPÄRILLÄ. Tällä kertaa en ollut päässyt Makkosen kanssa kuvaan. Siinä elvisteli komisario Lonkka suurine pöllönsilmineen, ja kuvatekstissä luki: "On vain ajan kysymys koska murhaaja ja hänen rikostoverinsa ovat kynsissäni".
Käänsin lehden ympäri. Murustelin munkkia rinnuksilleni ja mietin mikä oli totta ja mikä ei. Näyttelikö Makkonen pöllähtänyttä vai käyttikö hän sinisilmäisyyttäni häikäilemättä hyväkseen? Ehkä hän oli suunnitellut rikollisissa aivoissaan pirullisen juonen vierittääkseen kaikki viisi murhaa minun niskoilleni. Siitä oli syytä ottaa selvä.
Jatkoin matkaa Forssaan. Rasva-Matti oli jo aloittanut työt. Ajoin verstaan avoimen oven eteen ja suditin siinä vielä pari kierrosta kumia. Matti käveli ulos rasselituppo kädessään ja katseli silmät kiiluen pyörää. - Monella myyt? Kerroin etten voi myydä. Pyörä oli lankomiehen. Rasva-Matti ei näyttänyt ymmärtävän miten se liittyi kaupantekoon. - Saat kaksi tonnia. - Ei käy. - Kaksituhattasata ja vähän käytetty risusilppuri kaupan päälle.
Matti tunnisti minut vasta kun riisuin kypärän päästäni. Italiaanoluukkini oli alkanut karista. Alkuperäinen vinttikoiranvaalea tunki hiusjuurista esiin ja partakin rehotti taas vanhaan malliin. - Makkosen kaveri! Hän kääntyi niskat kyrmyssä ja jupisi mennessään tulenpalavia totuuksia kaiken maailman roistoista ja rauhanhäiritsijöistä. Marssin perässä ja lauoin takaisin: - En ole roisto, eikä ole Makkonenkaan, ja sinä tiedät sen varsin hyvin.
Rasva-Matti käynnisti kovaäänisen pylväsporakoneen sen merkiksi, että keskustelu oli käyty loppuun. Vedin töpselin seinästä ja kiersin hänen eteensä. - Koska Makkonen liittyi kirjeshakkikerhoon? - Silloin kun se kävi terottamassa kirveensä. - Eihän se tunne edes nappuloita. Mahtaako teistä kukaan muukaan erottaa lähettiä tornista? Rasva-Matti röyhisti loukkaantuneena rintaansa. - Niinkö luulet? Kerronpa sinulle jotain. En minä oikeasti mikään Rasva-Matti ole. Se on kehumanimi. Teen shakissa matin kuin rasvattuna. - Entä ärrää sortava työterveyslääkäri? muutin puheenaihetta. - Miksi Makkoselle piti antaa jäykkäkouristusrokotus?
Ehdin huomata piintyneen rasvan alla pilkahtaneen säikähdyksen. Nopeasti mies kuitenkin kokosi itsensä. - Makkonen mönkii siellä muorinsa yrttimaalla. Tiedä minkä myyräkupan se sieltä saa. Kieltämättä vastaukset vaikuttivat loogisilta. Katselin hajamielisenä seinälle ripustettua kuulalaakerikalenteria. Heinäkuun tyttö oli unohtanut pukea paidan päälleen. Kalenterin viereen oli kiinnitetty nastalla postikortti. Siinä poseerasi käkkäräpäinen alkuasukas bumerangi kädessä. - Keneltä tuo on? - Yhdeltä Lindroosilta. Muistin nimen Lonkan sinikantisesta vihkosta. Lindroos oli raumalainen merikapteeni ja sarjamurhaajan neljäs uhri. Vedin kypärän päähän ja lähdin jatkamaan matkaa. Rasva-Matti huusi perään: - Mihin sinä nyt? Katsoin parhaaksi jättää vastaamatta. Kaasutin halki Haudankorvan ja ohjasin ratsuni kohden länttä. Taistelu oli vasta alussa.