Ilta tummeni yöksi. Pimeää metsää valaisivat vain taivaan tähdet ja kuu. Ympärilläni oli hiljaista. Tähänkö päättyisi tarinani? Tänne metsäänkö jäisin koko loppuiäkseni? Artun, Marleenan, Pinjan ja Anselmin perheessä ei pääsisi alkamaan oikea joulu. Kuvittelin heidät puurokattilan ääreen ilman minua, Hilma Puurolusikkaa, ja taisipa puisesta pinnastani puristua esiin kyynel, joka jäätyi saman tien pakkasyössä.
Olin elänyt hyvän ja vaiheikkaan elämän, mutta en olisi halunnut sen päättyvän vielä. Olisin halunnut kokea vielä monta joulua, käydä vielä monessa puurokattilassa. Mutta nyt olin ypöyksin metsässä eikä kukaan löytäisi minua. Unohtuisin valkeaan hankeen. Minulle tuli niin surullinen olo, etten halunnut enää ajatella koko asiaa.
Äkkiä kuulin jostain hyräilyä. Hyräily tuli lähemmäs, ja hyräilyn mukana lämmin, keltainen valo. Ja valon mukana kilisevä kulkunen, kulkusen mukana punainen hiippalakki ja hiippalakin mukana pieni, ystävällisen näköinen tonttu. Tontulla oli kädessään lyhty, jolla hän valaisi polkuaan.
-- No mutta mikäs se täällä on? tonttu kysyi huomatessaan minut hangessa.
-- Hi-hilma Pu-puurolusikka, sain vastattua, vaikka puheeni olikin kylmästä kankeaa.
-- Ei tämä taida olla hyvä paikka puurolusikalle, tonttu totesi mietteliäästi ja nosti minut lumesta. Hän silitti hellästi lumet pois pinnastani ja toi minut lähemmäs lyhtyä, jotta lämpenisin.
-- Kiitos! sain henkäistyä.
-- Missä sinun kotisi on? tonttu tiedusteli.
-- Minä asun Artun, Marleenan, Pinjan ja Anselmin luona, vastasin.
Tonttu näytti mietteliäältä.
-- Tiedän kyllä perheen, hän sanoi. -- Olen seuraillut heidän touhujaan jo jonkin aikaa. Oletko sitä mieltä, että haluaisit heidän luokseen takaisin?
-- Jos se vain onnistuu! ilostuin.
-- Eiköhän me jokin keino keksitä, tonttu mutisi.
Hän kietoi minut lämpimään kaulahuiviinsa ja jatkoi hyräillen matkaansa kohti pientä metsäpirttiään. Täytyy tunnustaa, että nukahdin matkalla kaiken pelon ja jännityksen jälkeen.
