Soudin paikat jäykkinä vasten auringon siltaa. Olin ajanut juuri poikki Suomen Vaasasta takaisin Savon sydänmaille. Lankomieheni olivat sankareita kaikki ja tuskin voin kyllin korostaa heidän hyvänsuopaisuuttaan. M oli palannut bussilla Kokkolaan ja lainannut minulle moottoripyöränsä. Tosin pyyteettömyys oli saanut pienen tahran, kun hän oli mumissut itsekseen jotain suvun maineen putsaamisesta.
Kiskoin veneen Mutterisaareen rantaan. Makkonen ei ollut tällä kertaa vastassa kirveensä kanssa. Saaren yllä leijui pahaenteinen hiljaisuus. Se katkesi korpin raakaisuun ja mustien siipien havinaan. Huomasin pelkääväni. Kiipesin jyrkkää polkua saaren laelle. Makkosen leiri oli entisellään. Kalaa oli ruodoista päätellen tullut viljalti. Kirves oli lyöty pystyyn tuulen kaatamaan kuuseen ja sen takana lojui miehen ruumis.
Tunnistin sen heti Makkoseksi ja syvä suru raastoi sydäntäni. Näinkö tässä piti käydä? Mietin oliko ystäväni menehtynyt nälkään vai oliko häntä purrut käärme. Niitä kallioisessa Mutterisaaressa mateli sadoittain. Vai oliko Onni-parka kokenut väkivaltaisen kuoleman, joutunut itse sarjamurhaajan kuudenneksi uhriksi?
Astelin lähemmäksi peitelläkseni ruumiin havuilla. Se käänsi kylkeä ja murahti: - Ei sen siunaaman rauhaa! Säikähdys oli pylläyttää minut nuotioon. Se kyti vielä. Sain hallitsemattoman raivokohtauksen ja rupesin karjumaan. Loputkin saaren korpit lehahtivat lentoon. - Täällä vain löhötään laiskana auringossa ja toiset saa laukata ympäri Suomea poliisia paossa ja soittaa rumpuja C-luokan humppaorkesterissa!
Makkonen katsoi minua unitihruisin silmin. Hän oli metsittynyt entisestään. Hiukset olivat takussa, parrassa kulki lukki ja poskessa punersi pullea paise. Ilmeisesti siinä pesi punkkiperhe. Kiukkuni heilahti jälleen myötätunnon puolelle: - Terveisiä Ulpu Liljalta. Hän kaipaa sinua kovin. Makkonen hyppäsi ylös ja rupesi pakkaamaan tavaroitaan. Paljon niitä ei ollut, kirves ja onki. - Mihin sinä nyt? - Vaasaan. - Sinä et lähde mihinkään! - Olen ollut liian kauan tällä saarella. Viriili mies!
Istutin Makkosen mättäälle ja kaivoin tuliaiset repusta, lenkkimakkaraa, pullon keskiolutta ja shakkipelin. Sovitin pelilaudan litteälle kivelle väliimme ja asettelin nappulat paikoilleen. Sain arvonnassa valkoiset ja päätin kokeilla sisilialaista aloitusta. Siirsin sotilastani ja jäin odottamaan vastausta. Makkonen tuijotti hölmistyneenä nappuloita, ihmetteli miksen tuonut kortteja. Selvisi ettei hän osannut shakkia, ei ollut koskaan osannut, ja se sai minut kummastelemaan:
- Miten se on mahdollista? Kuulut valtakunnalliseen kirjeshakkikerhoon ja Ukkohallan laelta löytyi sinulle kuuluva nappulakin. Valkoinen ratsu. - En ole ikinä omistanut ratsua, Makkonen levitteli käsiään. - Paitsi sen punaisen puuhevosen jonka muori osti kun olin pieni.
Menin yhä ymmemmälle. Kerroin hänelle muutkin Lonkan muistivihkosta löytyneet merkillisyydet. Erityisesti verijäljet Makkosen Ladassa askarruttivat. Ne oli todettu DNA-testeissä yhteensopiviksi kaikkien sarjamurhaajan uhrien kanssa. Makkonen raapi päätään ja ilmaan pyrähti suriseva ötökkäparvi. - Miten minä olisin voinut Laduskallani ruumiita roudata, kun se on seissyt puoli vuotta Pullerinmäessä rämänä? Siitä lähtien kun kävin luonasi Hervannassa Ilmeisesti Makkonen aisti epäluuloni, koska rupesi vakuuttelemaan: - Muistan kaiken ihan tarkkaan. Ainakin siihen asti kun kävin Rasva-Matin luona. - Mitä siellä tapahtui? - Teroitin kirveeni. Lupasin hakata muorille puita talven varalle. - Eikö muuta? - Ei! Paitsi että siellä kävi työterveyslääkäri. - Työterveyslääkäri yhden miehen pajassa? - Niin. Se sorti ärrää ja antoi minulle jäykkäkouristusrokotuksen.