Vuoden 2002 lopulla katkennut keikkaputki jätti 22-Pistepirkot kahtalaisiin tunnelmiin. Kokemus oli sen verran raskas, että jatkamisen mielekkyyttä piti pohtia tosissaan.
Toisaalta bändinä soittaminen tuntui kiertueella niin kiehtovalta, että kun sisäinen päätös jatkamisesta tehtiin, päädyttiin tekemään musiikkia vaihteeksi bändin eikä tietokoneiden voimin.
"Pohdittiin myös meidän soittotaidollisia rajoitteita, ja päätettiin kirjoittaa niin yksinkertaisia kappaleita, että osataan ne myös soittaa", taustoittaa solisti-kitaristi P-K Keränen.
Näistä lähtökohdista alkoi muotoutua 22-Pistepirkon äsken ilmestynyt Drops & Kicks, yhtyeen kahdeksas uutta musiikkia sisältävä studioalbumi. 22-Pistepirkko on koko uransa ajan, vaihtelevalla menestyksellä, hakenut jokaiselle albumilleen tuoreen lähestymistavan - niin nytkin.
Ei tarvitse olla vieraan vallan agentti huomatakseen, että Drops & Kicksillä rämistellään ja rymistellään samalla tyylillä, jolla yhtye loi maineensa suomalaisen vaihtoehtorockin kirkkaana tähtenä 1980- ja 1990-luvuilla.
Mutta ei Drops & Kicks mikään Kings of Hong Kong ole, vaan säröisestä ilmeestään huolimatta täyteläiseksi tuotettu albumi moninaisine vivahteineen.
Drops & Kicksillä 22-Pistepirkko luotti toistamiseen ruotsalaiseen tuotanto-osaamiseen. Vuoden 2001 Rally of Love -albumista vastasi The Cardigans -soinnin luonut malmölaisen Tambourine-studion väki. Nyt vastaavana tuottajan oli The Soundtrack of Our Lives -yhtyeen basisti ja toinen musiikillinen johtaja Kalle Gustafsson Jerneholm.
Muun muassa Silverbullit- ja Division of Laura Lee -yhtyeitä tuottanut ruotsalainen Rickenbacker-mies haastoi 22-Pistepirkot miettimään, haluavatko he tulla muistetuksi kantri- vai rockyhtyeenä.
"Kalle oli että, tykkään kantrista ja te soitatte sitä ehkä hienoimmin Skandinaviassa. Mutta hänen mielestään rock on se meidän orkesterin juttu. Tuottaminen oli sitä, että Kalle yritti saada meidät soittamaan yhteen", sanoo Keränen.
Ruotsalaisesta tuottajasta ja viimeistellystä soinnista huolimatta 22-Pistepirkko tietää yhä mitä on pohjoinen alakulo. Levyn tarttuvimmalla ja ärhäkimmin kitaroidulla rockraidalla Rat King P-K Keränen laulaa olevansa syntymäpäiväjuhla, jonne kukaan ei saapunut.
"Menee niin heikosti, että alkaa jo naurattaa. Rat King on puhdasoppisin blueskappale, mitä on ikinä tehty ja olen hyvin hämmästynyt, miten siitä tuli lopulta tuollainen."
Musiikillisesti mutkattomasti sahaavan Not So Good at Schoolin koulukapina on rockissa paljon käytetty aihe, johon törmää etenkin nuorten yhtyeiden esittäminä.
P-K sanoo aiheen olevan nelikymppisellekin helppo laulettava, koska se on totta.
"Tästä voi laajentaa siihen iäisyyspohdintaan, että voiko vanhana soittaa rockbändissä. Voi ilman muuta, mutta jos esittää nuorempaa kuin on, niin se on sitten vähän toinen juttu. Rockin uhmakkuus on nykyään jossain muualla ja luulen, että rock nähdään aika kunniallisena ja jopa potentiaalinen ammattina myös nuorille. Lökäpöksyjen hiphop-rupsuttelu taitaa olla paljon arveluttavampaa kuin rokkibändissä soittaminen", P-K arvelee.
MARKO SIRVIÖ