Olin arvannut oikein. Lankomies M löytyi Kokkolan Halkokarista kiillottamasta moottoripyöräänsä. Hän rupesi kyselemään verkkaiseen tapaansa kuulumisia, mitä uutta sarjamurharintamalla ja niin edelleen. Oli aika vakuutteleminen ettei kaikkea pidä uskoa, mitä iltalehdet kirjoittavat. Kieltämättä olin poliisia paossa, mutta se johtui harmillisesta väärinkäsityksestä. - Ainakin kuljet vielä vapaana, lankomies lohdutti ja puuskahdin siihen: - Se oli pienestä kiinni.
Kerroin kujanjuoksuni viimeisimmät vaiheet. Oulussa keikkabussin kyytiin ujuttautunut komisario Lonkka oli yllättäen kiinnostunut vaatekaapin sisällöstä. Sankovesi oli pannut kaikki yhden kortin varaan. Hän oli sutkauttanut, että kai siellä on se etsimäsi sarjamurhaaja. Lonkka oli hörähtänyt siihen, että niin varmaan, ja työntänyt kuppinsa taas Sankoveden täytettäväksi. Lohtajan paikkeilla komisario oli sitten sammunut ja minä olin uskaltautunut vaatekaapista ulos. Nyt minulla oli kiire Vaasaan löytämään Makkosen tyttöystävä ennen Lonkkaa. - Hyppää tarakalle!
M nosti Harrikkansa nopeuden jo Kruunupyyn suorilla toiselle sadalle ja tajusin joutuneeni ojasta allikkoon. Se oli kai minulla geeneissä. Pelkäsin henkeni edestä (mikä näytti olevan lankomiesteni yhteinen hauskanpidon aihe) ja mietin olisiko sittenkin pitänyt jäädä odottelemaan Lonkan heräämistä. Matka taittui näpeässä tunnissa ja ehdin nähdä Vaasan elävänä. M jätti minut kalarannan laiturille. Kiittelin kyydistä ja nousin jalat tutisten R/S Faroksen kannelle. Faros oli toistasataa vuotta vanha majakkalaiva ja se oli saanut leppoisan eläkeviran kesäravintolana.
Makkosen tyttöystävä löytyi baaritiskin takaa. - Ulpu Lilja, hän esitteli itsensä ja minä mietin kumpi nimistä oli etu ja kumpi suku. Hän oli pienikokoinen punapää ja kova puhumaan. Hädin tuskin ehdin mainita Makkosen nimen, kun hän jo kilkatti iloisena: - Toki minä Onnin tunnen. Täällä me tapasimmekin. Laituritansseissa. Onni oli niin lutunen niitten palikoittensa kanssa. Mietin miten kertoa rakastuneelle naiselle tahdikkaasti, että hänen rakkautensa kohdetta epäiltiin viisinkertaiseksi sarjamurhaajaksi. En saanut tilaisuutta edes yrittää. - Onni on niin... miten sen sanoisi... - Originelli? - Tai ainakin ori. Meillä oli monta ihanaa hetkeä yhdessä. Kerrankin tuolla ruumassa...
Katkaisin muistelon julmasti siihen ja kerroin asiani. - Ei Onni ketään tappaisi, Ulpu Lilja painoi kauhistuneena poskiaan. - Ei ainakaan niin montaa. Kerroin miksi olin tullut. Paikalle saapuisi kohta äreä ja laskuhumalainen komisario. Hän maanittelisi, uhkailisi ja kiristäisi kaikin keinoin missä Onni Makkonen piileksi. Ulpu Liljan ei tulisi missään tapauksessa mainita Mutterisaaresta mitään. Mieluummin vaikka valehdella Makkosen karanneen Norjaan ja sieltä turskanperkaajaksi Lofooteille. Retikanpunainen nuttura nyökki joka suuntaan. - Ymmärrän. En puhu Mutterista mitään.
Katselin hajamielisenä tiskille unohtunutta ruokalistaa. Pursimiehen punaviinihärkä savujuustokastikkeessa sai veden herahtamaan kielelleni. Äkillinen näläntunne kiihotti aivotoimintaakin. Päässäni lähti pyörimään sekava ajatusvyyhti, eikä oikeastaan vyyhtikään, vaan kasa palikoita, jotka kolisivat toisiaan vasten kuin paikkaansa hakien: verijäljet Ladassa, IT-miehen varainkavallus ja kirjeshakkikerho. Kengurukortti, iloinen leski Savonlinnassa ja valkoinen ratsu Ukkohallan laella. Lähdin kuin kiinalainen ohjus. Löin otsani ovenkarmiin ja korjasin suuntaa. Minun piti tavata Makkonen mahdollisimman pian. Kymmenet kysymykset huusivat vastausta ja niiden kaiku kiersi kalloani. Ulpu Lilja nojasi reelinkiin ja hihkui perääni: - Vie Onnille terveisiä! Minä niin kaipaan sitä. Siltikin, vaikka tiedän että rumpalilla on heila joka satamassa. Minä en ollut tiennyt.