Olin pelastunut viime hetkellä ja ainoastaan sukupuolisen tasa-arvon ansiosta. Komisario Lonkka oli ilmestynyt yllättäen Torniossa keikkapaikalle. Hän oli lähtenyt jo marssimaan pahaenteisin askelin kohti esiintymislavaa, mutta juuri sillä samalla sekunnilla oli Reetta-Päivikki kuuluttanut naistenhaun. Lonkka oli karannut vikkelästi paikalta, ja minä olin paukuttanut silkasta onnesta ylimääräisen soolon kesken Heilin Karjalasta.
Se oli herättänyt pahennusta ja basistimme Ensio Sankovesi jaksoi marmattaa siitä vielä keikkabussissakin. Tanssi- ja viihdeorkesteri Humppapumppu oli homogeeninen joukko, jossa ei sooloiltu. Vasta Haukiputaan paikkeilla aloin saada anteeksi, eikä Oulussa asiaa muistanut enää kukaan.
Sen iltaisen keikan soitimme Hietasaaren lavalla Tarja Lunnaksen lämmittelybändinä. Paikalla oli tutkimuksilleni aivan erityinen merkitys. Sarjamurhaajan kolmas uhri, tai lähinnä hänen veriset vaateriekaleensa, olivat löytyneet tanssilavan takaisesta pusikosta. Murha oli ainoa, jolle oli löytynyt silminnäkijä, ja se oli raskain todiste Onni Makkosta vastaan. Minulle jäi muutama tunti aikaa harrastaa osa-aikaista salapoliisityötäni. Ajoin taksilla Puolivälikankaalle. It-manageri Jesse Juusonpoika ei ollut jättänyt jälkeensä leskeä, mutta iloisen poikaystävän kylläkin. Mårten oli ruotsinkielinen enkä saanut hänestä paljoa irti. Hän ei tiennyt edes mitä Jesse oli tanssilavan takana tuona kohtalokkaana yönä tehnyt. Siihenkään hän ei osannut vastata miksi tietokonenörtti pelaa kirjeshakkia nykyisellä chatti-aikakaudella. Miksi odottaa päivätolkulla vastustajan siirtoa postissa, kun sen saisi verkossa sillä samalla sekunnilla?
Palasin pahantuulisena Hietasaareen. Maatkoon Makkonen Mutterisaaressaan vaikka maailman tappiin, mitä se minulle kuului. Sanoutuisin rumpalin toimestani irti, palaisin Tampereelle ja palkkaisin asianajajan. Jos siltikin joutuisin vankilaan, väljäkö sillä! Vaimo ainakin kävisi katsomassa, kun kerran oli papin edessä luvannut vastamäetkin kestää.
Päätös vahvistui illan edetessä. Sitten tuli vuoroon Ystävän laulu. Reetta-Päivikki veti sen suurella tunteella ja ässäänsä suhisuttamalla. Minua rupesi nielettämään. Mikä ystävä minä olin? Pelkkä jäteläjä! Heti seuraavalla tauolla etsin kanttiiniemäntä Suoma Hetikön käsiini. Nimi löytyi Lonkan muistivihkosta, joka oli edelleen taskussani.
Oulu ei ollut vieläkään selvinnyt mestaruushuumastaan. Suomallakin oli yllään Kärppien pelipaita. Helmat roikkuivat polvissa ja selässä luki Tenkrat. Houkuttelin naisen tanssilavan taakse. Se ei ollut vaikeaa, olinhan minä italialaisen näköinen. - Sinä olet kuulemma silminnäkijä. Kerro mitä tapahtui! Nainen nyrpisti pettyneenä nenäänsä. - Kuulin pusikosta suhinaa. Oli pimeää ja menin katsomaan lähempää. Näin kun se Makkonen hakkasi sitä nuortamiestä kirveellä. Veri vain lensi ja mäiske kuului.
Otin tanssilaivan seinästä tukea. Miten ystäväni Onni Makkonen saattoi tehdä sellaista? Olinko sittenkin erehtynyt niin pahasti? Mistä tunnet sä ystävän? Kokosin itseni ja kysyin terävästi: - Oliko se varmasti Makkonen? - Oli, nainen kivahti loukkaantuneena. - Tai ainakin saman näköinen. - Minkä näköinen Makkonen on? - Just semmoinen kuin ylipääetsivä Lonkka kertoi.
Todistajan johdattelua, sadattelin itsekseni ja jatkoin tenttaamista: - Tapahtuiko siellä puskassa ylipäätään mitään? - Ainakin jotakin liikettä. - Olisiko se voinut olla vaikka koira? - No, jos oikein iso... Se siitä. Asia kismitti vielä seuraavana aamunakin. Pohjoisen turneemme oli ohi ja pakkasimme kamamme autoon. Ehdin parahiksi istahtaa vakipaikalleni, kun näin komisario Lonkan. Hän oli astumassa jo bussiimme, enkä ehtisi paeta enää mihinkään.