7-vuotiaalla Pinjalla oli edessä ensimmäinen puurojuhla koulussa. Hän oli odottanut sitä koko marraskuun. Puurojuhlassa saataisiin kuulemma koulun keittäjien tekemää superhyvää riisipuuroa ja opettajat esittäisivät pienen joulunäytelmän. Puurojuhla oli vähän niin kuin koulun pikkujoulu.
Pinja halusi ottaa minut, Hilman, pienen puurolusikan, mukaansa. Tiesin, että Marleena-äiti ei olisi varmasti antanut viedä minua kouluun, mutta Pinja ei hiiskahtanut äidilleen sanaakaan. Hän pani minut keltaiseen reppuunsa pohjimmaiseksi, koulukirjojen ja sisähousujen alle. Onneksi olen tottunut pimeisiin ja ahtaisiin paikkoihin -- ei keittiön kaapissakaan ole kovin paljon tilaa.
Puurojuhla oli tavallisen koulupäivän päätteeksi. Siihen saakka olin ihan turvallisesti repussa ja kuuntelin puolella korvalla opettajan opetusta. Lapset olivat luokassa aika levottomia, ja arvasin heidän kaikkien odottavan jännittyneinä juhlaa. Pinjakin vääntelehti tuolillaan ja kiskoi hermostuneena sukkiaan.
Vihdoin koulupäivä oli lopussa ja opettajan johdolla päästiin ruokalaan. Pinja jäi vähän jälkeen kaivamaan minua repustaan kaikkien tavaroiden alta. En meinannut heti löytyä, kun olin niin syvällä.
-- Tulehan nyt, Pinja! Meidän luokka saa puuroa ensimmäisenä! opettaja huusi sisältä ruokalasta. Pinja lähti juoksemaan luokkansa perään, mutta hänen sukkansa oli myttääntyneet päivän aikana ja hän kompastui ruokalan ovella. Hänen otteensa irtosi minusta, ja lensin pitkässä kaaressa suoraan keittiön avoimesta ovesta sisään ja tupsahdin johonkin tuttuun, pehmeään, valkoiseen ja hyväntuoksuiseen. Olin päätynyt valtavaan puurokattilaan. Upposin hitaasti puuron sekaan, ennen kuin kukaan ehti huomata, mitä oli tapahtunut.
-- Minun puurolusikkani! kuulin Pinjan kauhistuneen huudon mutta en voinut tehdä mitään. Olin upoksissa puurokattilassa ja vaikka minulla ei ollutkaan mitään hätää -- olin ennenkin ollut varttani myöten puurossa -- mietin, miten tässä oikein kävisi. Löytäisikö Pinja minut vielä?