UNNON POIKA
Istuin maalinsa ravistaneessa keinussa vanhan pihapihlajan alla ja yritin lohduttaa Makkosmuoria. Hän oli iäkäs itkun riuduttama nainen, syvästi huolissaan Onni -pojastaan. Onni oli vanha ystäväni ja armeijakaverini, viisinkertainen sarjamurhaaja ja karkumatkalla jossain päin Suomea. Ja mitäkö minä siellä tein?
Se oli puhdas sattuma. Oli kesälomani ensimmäinen päivä, mittarikin nousemassa jo hellelukemiin. Olin lähtenyt viattomin aikein ja pahaa aavistamatta Hämeenlinnaan karhuamaan paria palauttamatta jäänyttä kirjaa. Makkosmuorin mielestä se ei ollut sattumaa. Hän piti Pullerinmäkeen ilmestymistäni ylimmän johdatuksena. - Tulit kuin taivaan lahjana, hän määki posket märkinä. - Sinä olet ainoa joka voi pelastaa Onnin pulasta.
Mietin miten minä siihen kykenisin, pienipalkkainen toimihenkilö kunnanvirastosta? Minä, jonka suurin tähänastinen sankarityö oli tunnevammaisen pullasorsan saattaminen tien yli. Miten minä voisin pelastaa sarjamurhaajaa pulasta? Muori osasi lukea ajatukseni.
- Ei meidän Onni mikään sarjamurhaaja ole. Se on hyvä poika, läpeensä kelpo ja oikeudenmukainen. Mieleeni palasi taas armeija-aika ja Makkosen pikkuvilpit, suoranaiseksi taiteeksi jalostettu lintsaaminen, sissijotoksella muonateltasta nyysityt marmeladit, kapiaisia kusettamalla hankitut iltalomat ja... - Uskothan sinä minua, Makkosmuori katkaisi muistojeni ketjun. - Uskothan! - Uskon toki, erehdyin sanomaan. - Oiva poikahan se Onni on aina ollut. Eturivin miehiä. Huojennus sai muorin pillityksen pehmenemään, ja itselläni lähti edellispäivien lööpit pyörimään silmissä. Eri puolilla Suomea oli tapettua raa'asti viisi ihmistä. Tekotapa oli kaikissa sama, ilmeisesti kirves, ja se sai poliisin epäilemään, että veriteoilla oli yksi ja sama tekijä. Muista yksityiskohdista se vielä vaikeni, tutkinnallisista syistä kuulemma, mutta vihjaisi kuitenkin tietävänsä yhden vahvan epäillyn.
- Koska sinä näit Onnin viimeksi? - Viikko sitten. Se meni Forssaan, eikä sitä ole sen jälkeen näkynyt. Linja-autolla lähti. - Miksi ei Ladalla? - Se oli rikki. Rasva-Matin piti korjata auto jo helluntaina, mutta se kävikin vasta toissapäivänä. Keskeytin muorin hengästyneen puhetulvan: - Mitä Onni Forssassa? - Sitä samaa Mattiahan se meni tapaamaan. Ovat tiemmä shakkikavereita. Olin yllättynyt. Pelasiko Makkonen shakkia? Niin vähän sitä ihminen ystävästään tiesi. - Pelaamaanko se nytkin lähti? - Ei vaan se meni teroittamaan sinne kirvestään. Kylmä ehti jo kutitella kylkiäni, ennen kuin muori tarkensi: - Rasva-Matilla on Forssassa oma paja ja kunnon hiomavehkeet. Onnilla oli meininki pilkkoa minulle hellapuut kerralla koko talveksi. Kunnon poika se on. - Eikö se ole sen jälkeen ilmoitellut itsestään? Muori työnsi kätensä esiliinan taskuun ja ryppyinen naama meni salaperäisen näköiseksi. - Lähetti se kortin.
Hän ojensi kulmistaan käpertyneen postikortin ja kuiskasi kuin suuren salaisuuden: - En näyttänyt tätä edes poliiseille, kun en ole varma mitä siinä lukee. Se on niin pientä pränttiä ja minulla rupeaa rillit vanhenemaan. Ei minulla muuten näössä vikaa ole. Otin kortin käteeni. Sen kuvassa oli Mikkelin vesitorni ja toisella puolen Makkosen käsialaksi tunnistettavat harakanvarpaat: "Älä muori huoli! Elävänä ne eivät minua saa." - Mitä se poikariepu kirjoittaa? muori tivasi kärsimättömänä. - Luehan! En tiedä mikä sai minut valehtelemaan, vääränlainen empatia kai. - Tässä lukee että terveiset äidille täältä suuresta maailmasta. Muori tarttui luisevalla kouralla ranteeseeni ja kaihisissa silmissä paloi anova katse. - Minähän sanoin että kunnon poika se on. Lupaathan sinä auttaa sitä. Lupaathan! Minä lupasin, enkä siinä vaiheessa osannut vielä aavistaa millaiseen silmukkaan pääni pistin.