Kirjastosta löytää kaiken. Varsinkin Tornion kirjastosta. Kävelin tiskille ja esitin asiani sen takana istuvalle virkailijalle: - Tarvitsen tietoa. - Mistä? nainen hymyili herttaisesti pyöreiden lasiensa takaa. Hymy sai minut hämmennyksiin ja menin töksäyttämään: - Sarjamurhista.
Nainen ei ollut siitä millänsäkään. Hän ohjasi minut asiantuntevasti oikean hyllyn luo, ja seuraavat neljä tuntia vierähti opiskellessa. Yritin selvittää itselleni vanhan ystäväni ja armeijakaverini Onni Makkosen sielunelämää. Oliko mahdollista, että hän todella oli tehnyt kaikki viisi murhaa, ja minä tappelin aivan turhia tuulimyllyjä vastaan?
Kaikenlaista selvisi. Sarjamurhaajat olivat usein narsisteja - se ainakin sopi Makkoseen - ja monissa tapauksissa heillä oli ollut ankea lapsuus, heitä oli käytetty hyväksi tai hyljeksitty - se taas ei sopinut ollenkaan. Kultaisempaa ja hellempää äitiä tuskin voisi löytää, mitä Makkosmuori oli. Lopultakaan en tullut hullua hurskaammaksi. Silmiäni pakotti ja paikkoja särki. Takana oli pitkä Lapin turnee.
Rovaniemen jälkeen olimme kiertäneet vielä Sirkan, Raattaman ja Sonkamuotkan. Jäljellä oli enää Tornio ja Oulu, ja niiden jälkeen pohjoisen kiertue olisi viimeinkin ohi. Joku oli kantanut lukusalin puolelta Seuran ja otin sen hajamielisenä käteeni. En ehtinyt monta sivua kääntää, kun silmäni nauliutuivat otsikkoon: SARJAMURHAN UHRIN LESKI AVAUTUU. Kuvakin oli puolen aukeaman kokoinen. Silvia Raapasenpää seisoi koko pyylevyydessään Ounasjoen rannalla ja katseli haaveellisena kaukaisuuteen. Alla luki: "Kaipaan niin Kuukkeliani. Se oli rakkaani salainen lempinimi". Aivojeni epätahtinen raksutus häiritsi kirjaston hiljaisuutta. Olin törmännyt jossain samaan nimeen. Eikä siitä ollut pitkä.
Sitten muistin. Olin nähnyt nimen Silvia Raapasenpään lattialle pudonneessa postikortissa. Siinä, jossa kenguru ratsasti lainelaudalla. En ymmärtänyt enää mitään. Kyhnytin hyttysenpuremaa niskassani, tuijotin kuvaa ja havahduin vasta kuulutukseen "kirjasto suljetaan viiden minuutin kuluttua".
Tuli kiire. Viehättävästi hymyilevä kirjastovirkailija, se jolla oli pyöreät silmälasit, tilasi minulle taksin. Muut virittelivät Pikisaaressa jo soittimiaan. Sankovesi naputteli mielenosoituksellisesti rannekellonsa lasia ja Reetta-Päivikki näytti kieltään. En selitellyt myöhästymiseni syytä, vaan pistin patterini pystyyn ja kaivoin palikat kassistani. Meneillään oli Tornion jokavuotiset kaljakarnevaalit ja meidät oli buukattu viihdyttämään juhlijoita. Aloitimme ensimmäisen settimme Jätkän humpalla. Se ei vielä houkutellut ihmisiä tanssimaan. Kukaan ei vaivautunut edes lavan reunalle palvomaan. Tosin meissä ei paljon palvottavaa ollut. Pitkä Lapin kierros näkyi läpi. Reetta-Päivikkikin oli yltä päältä mäkäräisten syömä ja hänen pyöreä päänsä näytti loppuun käytetyltä neulatyynyltä.
Väsymys näkyi myös ensemblessämme, tai paremminkin kuului. Soitimme pahasti epätahtiin. Se ei silti paljon haitannut. Näille festareille ei tultu musiikin vuoksi. Ihan muun. Jos ihmiset eivät olleet ryystämässä isoista muovimukeistaan Lapin Kultaa, he jonottivat wc-pömpeleihin. Niitä oli pystytetty kentän laidalle pitkä ja kirjava rivi. Ilta eteni rattoisasti ja olut oli rohkaissut väkeä jo tanssimaankin. Olimme aloittaneet juuri toista kertaa Silmät tummat, kun rumpupalikat putosivat käsistäni. Reetta-Päivikki vilkaisi minua vihaisesti mikrofoninsa takaa ja venytti huomaamattaan syksyisen yön liian pitkäksi.
Olin nähnyt yleisön seassa pienen ja pyylevän, hieman sarvipöllöä muistuttavan hahmon. Näytti kuin hän olisi tuijottanut minua suoraan silmien väliin. Komisario Lonkka oli löytänyt etsimänsä.