Olin jo varhain liikkeellä. Olimme soittaneet edellisiltana pienellä rantalavalla Kemijoen varressa ja nukkuneet nelostien levähdyspaikalla. Keikkabussin lattia oli kova ja paikkoja kolotti. Reetta-Päivikin esiintymissopimuksiin ei yleensä yöpymisoptioita kirjattu.
Minulla oli vieläkin taskussani komisario Lonkan sinikantinen muistivihko. Olin löytänyt siitä Silvia Raapasenpään osoitteen. Hänen miehensä Jouni Raapasenpää oli sarjamurhaajan toinen uhri.
Tuskin ehdin nostaa sormeani soittonappulalta, kun ovi jo avautui. Kynnyksen takana seisova nainen oli pulska ja hyväihoinen. Hän katsoi minua uteliaasti ja kiirehdin ilmoittamaan: - En ole toimittaja. Enkä poliisi. Enkä oikein hyvä rumpalikaan. - Mikäs sitten? Olin harjoitellut vastausta jo matkalla. - Olen miesvainajasi vilpitön ihailija. Hänen kirjansa ovat antaneet minulle voimaa ja elämänuskoa. - Mitkä niistä?
Mieleeni ei tullut ensimmäistäkään. Itse asiassa en tiennyt yhdenkään nimeä. Olisi pitänyt käydä tarkistamassa kirjastosta. - Kaikki ne, valehtelin sujuvasti ja jatkoin ulkoa opettelemaani litaniaa: - Siksi koin pakottavan tarpeen lähteä pyhiinvaellusmatkalle hänen luomisvoimansa alkulähteille. - Voi, meillä on vessa remontissa, Silvia Raapasenpää sanoi. - Mutta kelpaako sinulle tee ja poronpotkapiirakka? Iloisen ja huumorintajuisen vaikutelman antoi tämäkin leski. Kuten oli tehnyt savonlinnalaisen soitinkauppiaankin.
Kenties sureminen ei ollut enää nykypäivänä trendikästä. Minut istutettiin valmiiksi katettuun pöytään. Leskellä oli yllään rohkean kevyt silkkiaamutakki ja minä menin suoraan asiaan: - Mitä miehesi teki Ukkohallassa keskellä kesää? - Hän haki sen laelta inspiraatiota.
Katselin ikkunasta ulos. Siitä näkyi Suutarinkorvan sillat ja niiden takana Ounasvaaran rinteet. - Mäkiä olisi ollut lähempänäkin. - Hyrynsalmella on vähemmän itikoita, leski tiesi. - Ne häiritsevät luomistyötä. Poronpotkapiirakka oli hyvää ja tee maistui hunajalta. Yritin olla hotkimatta. Leski katseli haaveellisena jonnekin kaukaisuuteen. - Nyt Jouni on kaukana.
Otin kasvoilleni niin myötätuntoisen ilmeen kuin taisin, ja mietin samalla mitä leski olisi mahtanut sanoa, jos olisi tiennyt. Hyvä ystäväni ja armeijakaverini Onni Makkonen oli pääepäilty hänen miehensä surmaan, kuten neljään muuhunkin. Aloin jo itsekin vakuuttua Makkosen syyllisyydestä. Sen verran vahvoja todisteita häntä vastaan oli kertynyt, verijäljet Ladassa ja viimeisimpänä Jouni Raapasenpää surmapaikalta löytämäni shakkinappula.
Nappula oli taskussani ja sain päähäni kysyä: - Pelasitteko te keskenännekin shakkia? - Shakkia? leski katsoi minua hölmistyneenä. - Niin. Miehesi kuului kirjeshakkikerhoon. Nainen tuijotti tyhjää piirakkavatia suu hölmösti raollaan. Viimein kasvoilla välkähti oivallus ja sitä seurasi heleän kimakka nauru: - Shakkia! Niin tosiaankin, shakkia!
Ilmeisesti se oli psykosomaattisen kokemuksen aiheuttamaa hysteriaa. Olin törmännyt Savonlinnassa samanlaiseen. Tunsin oloni kiusaantuneeksi ja aloin tehdä lähtöä. Kiittelin poronpotkapiirakasta ja kävelin eteiseen. Olin juuri solmimassa vasemman kenkäni nauhoja, kun luukku kolahti ovessa ja lattialle leijui postikortti. Kortissa oli lainelautailevan kengurun kuva ja teksti GREETINGS FROM BONDI BEACH. Siirryin solmimaan oikeaa kenkääni ja käänsi vaivihkaa kortin. Siihen oli kirjoitettu punaisella musteella "Toivoisin että olisit jo täällä. terv. ikioma Kuukkelisi". En ole koskaan ollut mikään tiukkapipo tai hurskastelija, pois se minusta, mutta vielä kadullakin ihmettelin miten leski näin nopeasti oli ottanut jo toisen.