Sekunnin murto-osassa ihminen ehtii miettiä paljon, minäkin sen verran, että kiepahdanko ympäri, iskenkö nyrkkini pidättäjäni palleaan ja juoksenko sen jälkeen Kainuun rajattomiin korpimaisemiin. Mikä minun oli viettäessä loppukesä siellä hilloja napostellen ja Nälkämaata laulellen.
Onneksi jätin jälkimmäiset vaiheet tekemättä. Olkapäähäni iskeytynyt voimakas koura ei kuulunutkaan komisario Lonkalle, vaan leveästi virnistelevälle lankomies S:lle. - Pelästyitkö? - En yhtään, yritin hillitä vapinaani. - Sitä tässä vain pähkäilen mistä sinä minut tunsit. - Kukaan Suomessa ei soita yhtä huonosti rumpuja. Siitä.
Olin aina arvostanut vaimoni suvun suorapuheisuutta. Se sai minutkin harvinaisen avoimuuden valtaan ja kerroin olevani poliisia paossa. Lankomies ei näyttänyt edes hämmästyneeltä. - Niinkö? - Minua epäillään avunannosta viiteen sarjamurhaan.Pohjoisen mies ei turhasta hötkyile. Hän kaivoi tupakkamassin esiin ja murahti sätkäpaperi suupielessä: - Hyvä kumminkin ettei asfalttikartelliin. - Itse asiassa tarvitsisin apuasi, innostuin. - Yksi niistä ruumiista löytyi näiltä seuduin. - Tiedän. Se on täällä tämän kesän yleisin puheenaihe.
S odotti minua viimeisen humpan jälkeen piimäaitan nurkalla ja lähdimme ajamaan Puolangan suuntaan. Hän esitteli kesantoja tien molemmin puolin. Vielä kymmenen vuotta sitten niillä niityillä oli märehditty timoteitä. Maitotilat olivat voineet vauraasti ja muutamallakin lehmällä eli vielä jotenkuten. Sitten tuli EU ja ajoi karjatalouden alas. Pelloille ja navetoihin ilmestyi kovapalkkaisia koordinaattoreita miettimään niille uusiokäyttöä.
- Strutseja saateri! Täällä on satoja vuosia pidetty kantturoita. Sitten tulee joku pöljä Rysselistä salkkumikro kainalossa ja sanoo että pannaan kantturat autoon ja otetaan tilalle strutseja Afrikasta. Voi saaterin saateri! Yritin lohdutella, että onhan niitä tukiaisia. Hyvä etten joutunut kävelemään. - Tukijaisia saateri! Sammakkoa hyppyyttämälläkin tienaa paremmin kuin niillä armopaloilla. Onneksi vastaamme tuli Pölhövaarasta eksyneitä suopotkupalloilijoita ja lankomiestäkin rupesi naurattamaan. Hän käänsi Väisälän risteyksestä vasemmalle. Katselin hämmästyneenä edessäni avautuvaa tutunoloista maisemaa.- Tämähän on laskettelukeskus.
- Talvisin, lankomies tarkensi. - Nyt täällä ei lasketella muuta kuin laulellen vesiä. Vaaran laelle johti mutkitteleva pikkutie. Lankomies painoi kaasua kuin Grönholm Ruuhimäessä, hiekka ropisi autonpohjassa ja minä menin mykäksi. Tällä kertaa en kuitenkaan pelosta, vaan maiseman kauneudesta. Kello oli yksi yöllä ja aurinko taas taivaalla.
S nousi autosta ja johdatti minut kesäunta nukkuvan hissiaseman taakse. - Tuosta ne löytyi. - Mitkä? - Rovaniemeläisen runoilijan veriset vaatteenriekaleet. Ruumiista vain ei hajuakaan. Huokaisin kohtalonomaisen hiljaa: - Sarjamurhaaja. - Susi se oli, lankomies hymähti. - Täällä on Suomen eteläisimmät porotokat ja ne houkuttelee hukkia rajan takaa. Joku professorin planttu puhui radiossa, että ne on sopeutumassa urbaaniin ravintoon. Nyt niille näköjään kelpaa jo runoilijatkin. - Niin tietysti! riemastuin. - Mitään sarjamurhaajaa ei ole olemassakaan. Kirjeshakkikerholaiset ovat kokeneet luonnollisen, joskin verisen kuoleman. Päätin ottaa heti yhteyttä komisario Lonkkaan ja kertoa että kaikelle löytyy luonnonmukainen selitys. Olin niin huojentunut vanhan ystäväni ja armeijakaverini Onni Makkosen syyttömyydestä, että istahdin maahan ja nojasin selkäni hissiaseman seinään. Tunsin takapuoleni alla jotain kovaa ja kaivoin sen esiin. Se oli shakkinappula. Valkoinen ratsu. Kääntelin nappulaa kädessäni ja huomasin sen pohjaan kaiverretut nimikirjaimet OM.