-- Tänään mennään laulamaan kauneimpia joululauluja, Marleena-äiti ilmoitti eräänä päivänä.
-- Eikö saa laulaa niitä vähemmän kauniitakin? Pinja ihmetteli.
-- Saa tietysti. Se nyt vain on tilaisuuden nimi, Marleena vastasi.
-- Saako juosta kirkkoa ympäri? Anselmi kysyi.
Hän muisti edellisen kerran, kun oli ollut laulamassa ja juossut ihan vain pari kertaa kirkkokäytävää pitkin.
-- Ei saa, Marleena vastasi tiukasti. -- Pitää istua paikoillaan.
-- En halua istua, Anselmi valitti.
Hänestä oli kummallista, miksi piti aina istua silloin, kun jalat halusivat juosta.
-- Sitten ei voida mennä laulamaan, Marleena totesi.
-- Mä haluun laulamaan! Pinja vaati.
-- Jos Hilma tulee mukaan, niin mä en juokse, Anselmi lupasi ovelasti.
Marleena huokaisi. Hän oli jo monta kertaa sanonut, että minua, Hilmaa, ei enää vietäisi ulos kotoa. -- No tämän kerran sitten, Marleena myöntyi. -- Mutta Hilma matkustaa minun kassissani.
Minusta oli mukava päästä kuuntelemaan kauneimpia joululauluja. Olin tietysti vuosien aikana ehtinyt kuulla laulut jo monet monituiset kerrat, mutta pidin niistä silti. Laulut virittivät minut aina jouluiselle mielelle.
Päädyimme kirkossa istumaan erään pienen, kiltinnäköisen tädin viereen. Hän hymyili ystävällisesti Anselmille, joka istui häntä lähimpänä. Kun laulut viimein alkoivat ja täti avasi suunsa, Anselmi oli pudota penkiltä silkasta säikähdyksestä. Täti rääkyi niin kovaa ja korkealta ja nuotin vierestä, että Anselmi olisi halunnut paeta saman tien.
-- Anna Hilma! hän kuiskasi äidilleen.
Marleena ojensi minut Anselmille, joka asetti minut korvaansa vasten kuulosuojaimeksi. Täti katsoi Anselmia ja hymyili sanoen:
-- Sinä varmaan leikit, että se on puhelin.
-- Eikun kuulosuo..., Anselmi aloitti, mutta Marleena keskeytti ja vastasi:
-- Niin, Anselmi tykkää leikkiä puhelimessa puhumista.
Kun laulu alkoi, täti rupesi taas rääkymään pahanpäiväisesti ja Anselmi painoi minut tiukemmin korvalleen.
