Olin vankina piparkakkutalossa! Siellä oli hämärää ja hyväntuoksuista eikä minulla olisi muuten ollut mitään valittamista olinpaikastani, mutta entä jos unohtuisin sinne eikä kukaan löytäisi minua ennen joulua? Miten silloin kävisi? Kenellä silloin maistettaisiin jouluaaton puuron ensimmäinen lusikallinen?
Aloin jo huolestua, kun moneen, moneen tuntiin kukaan ei huomannut mitään. Sitten Marleena onneksi tajusi kysyä:
-- Missäs Hilma on?
-- Viimeksi se oli piparinleivonnassa mukana, Pinja muisteli.
-- Niinpä taisi olla, mutta missä ihmeessä se on nyt? Marleena kummasteli.
-- Täällä minä olen! yritin huutaa piparkakkutalon sisältä, mutta kukaan ei kuullut.
Minua etsittiin ympäriinsä eri puolilta kotia. Turhaan. En ollut pudonnut akvaarioon enkä piiloutunut Marleenan kenkien sekaan. Marleena syytteli Arttua, joka syytteli Pinjaa ja Anselmia. Voi kurjuus! Kun piparkakkutalon rakentamisesta ei ollut tullut perheriitaa, se tuli sitten minun katoamisestani!
Ensimmäisen kerran näin piparitalon, kun Marleenan äiti rakensi sellaisen Marleenan ollessa ihan pieni tyttö. Marleenan äiti oli sanonut, että kun tonttu kurkistaa ikkunasta ja näkee piparkakkutalon, hän tietää, että talossa aletaan valmistautua jouluun.
Äkkiä olinkin kuulevinani kulkusten kilinää. Ja ihan kuin olisin nähnyt piparitalon pienestä ikkunasta kurkistaessani punaisen hiippalakin vilahtavan ohi.
Lopulta Anselmi tuli keittiöön piparkakkutalon luo ja tuijotti sitä kiukkuisena:
-- Tyhmä talo! Kun ei saa syödä ja sen takia Hilmakin katoaa!
Silloin hän äkkiä huomasi minut.
-- Täällä Hilma on! Anselmi hihkaisi.
Muut tulivat keittiöön.
-- Missä? Arttu ihmetteli.
-- Piparitalon sisällä. Nyt sun pitää leikata seinästä pala pois, Anselmi ilmoitti tyytyväisenä.
Arttu tiiraili sisään taloon ja totesi Anselmin olevan oikeassa. Niin piparkakkutaloa päästiin vähän maistamaan etukäteen, ja minä pääsin pois vankilasta.
