Harju oli ensin aikeissa juosta hotellille, mutta jäikin ihmisten muodostaman kehän ulkopuolelle seuraamaan tapahtumia. Kivetyksellä makaava nainen oli nuori, laiha ja kalpea, ja jos Harjun arviota kysyttäisiin, hän olisi sanonut, että kyseessä oli melko todennäköisesti narkomaani. Tyttöparka, jonka Harjun seuraama nainen oli palkannut esittämään itseään.
Ambulanssi saapui muutamassa minuutissa ja ensihoitaja aloitti elvytyksen. Harju ei edelleenkään käsittänyt miten hän oli mennyt lankaan. Vaatteiden ja peruukin vaihdon oli täytynyt tapahtua naistenvessassa ja parissa minuutissa. Kun tyttö nostettiin happimaski kasvoillaan ambulanssiin, Harju totesi tehneensä velvollisuutensa uteliaana ja hyödyttömänä sivustakatselijana. Hän suuntasi kohti torin laidalla seisovaa suurta suorakaiteen muotoista hotellia.
Harju ei tiennyt miten asiat olisivat voineet olla hullummalla tai huonommalla tolalla. Hänen seitsemättä kuukautta jatkunut hyllytyksensä Keskusrikospoliisin peitetoimintatehtävistä ei ilmeisesti ollut tarpeeksi. Sen päälle piti tulla tämä kevyenä kesätyönä alkanut mysteerinaisen varjostus, jonka epäonnistuminen uhkasi lopullisesti romuttaa hänen liitoksissaan natisevan avioliittonsa. Puhumattakaan siitä, että häntä itseään tultaisiin epäilemään latvialaisen ammattirikollisen murhasta. Tai siitä, että Sörnäisissä sellissä istuva elinkautisvanki tuntui tietävän hänen asiansa paremmin kuin hän itse.
Hotellille oli parisataa metriä, mutta siinäkin ajassa Harju sai itsensä epätoivon valtaan. Hän ei tiennyt mistä aloittaisi, mihin jatkaisi. Aina ennen hän oli tällaisissa tilanteissa turvautunut Tiinaan, viisaaseen vaimoonsa. Miksei nytkin?
"Tiedät sä mitä kello on?" kysyi Tiina, kun puhelin oli ensin soinut pitkään.
"Valitettavasti", sanoi Harju.
"Onko ollut menestystä?"
"Menestystä?" ihmetteli Harju.
"Peitetoiminnassa. Onko peitteiden alla riittänyt toimintaa?"
Harju huokaisi. Tiina ei mitä ilmeisemmin ollut yhtään lähempänä anteeksiantoa kuin eilenkään.
"Tiina, se oli väärinkäsitystä."
"Kyllä, sitä se oli. Väärinkäsitystä. Todellakin."
"Ja nyt mä tarvitsen neuvoa", Harju sanoi.
Tiina pysyi hetken vaiti.
"Kyllä kai mä voin neuvon antaa."
Harju jäi odottamaan. Tiinan ääni oli muuttunut asteen lämpimämmäksi, mikä tarkoitti sitä, että miinusasteita oli enää kolmekymmentäyhdeksän.
"Mä neuvoisin sua olemaan yhteydessä niihin kahteen entiseen kollegaasi, jotka kävivät täällä äsken kyselemässä sua."