Jätin Sankoveden Corollan kauas maantien varteen. Hiivin lopun matkan metsiä myöten, piilouduin pensaisiin ja kääntelin päätäni kuin ujo rusakko. Vasta kun olin varma ettei poliisi ollut postaamassa taloani, uskaltauduin ovelle.
Avain oli jäänyt Renun hanskalokeroon ja Renu Kuopion poliisille. Koputin lyhyesti oveen (soittokellon painaminen olisi kuulostanut liian proosalliselta). Kului kymmenen kiduttavan pitkää sekuntia, sitten lukko alkoi rapista ja vaimo kurkisti ulos. Silmät laajenivat kauhusta ja suu avautui huutoon. Viime hetkellä ehdin siepata hänet syliini ja tukahduttaa kirkaisun kämmeneni alle.
- Se olen minä. Miehesi! Ei mitään hätää! Vaimo rimpuili henkensä edestä ja rauhoittui vasta kun riisuin aurinkolasit päästäni. Lykkäsin muikkukukon hänen käteensä. - Siinä on sinulle tuliaista. Vaimo katseli pakettia pöllähtäneenä. - Tämähän haisee. - Totta kai se haisee, kiivastuin. - Kalakukon kuuluu haista.
Loukkaannuin verisesti. Tietäisipä vaimo mitä kaikkea olin muikkukukon kanssa joutunut kokemaan. Olin juossut se kainalossani poliisia pakoon Kuopion torilla ja matkustanut se sylissäni ukrainalaisen kansantanssiyhtyeen bussissa. Kukko oli seurannut minua Nurmon Varattomanloukon kautta elämäni ensimmäiselle soittokeikalle Peräseinäjoelle ja sieltä lopulta Hervantaan. Haisisi siinä jo moni muukin.
Vaimo loukkaantumisestani vähät välitti. - Veisin tämän kompostiin, mutta sinne ei enää mahdu. Olipa hienovarainen vihjaus, ajattelin nyreänä. Olin luvannut tyhjentää kompostin ensi töikseni heti kesäloman alussa. Se oli edelleen tekemättä. En silti ruvennut puolustelemaan tekemisiäni enkä jättämisiäni, vaan paneuduin elämänkumppanini lepyttämiseen:
- Mitä tänne kuuluu? Vaimo ei ollut lepyteltävissä. - Kysytkin vielä! Ja miksi sinä olet tällännyt itsesi tuollaisen maantierosvon näköiseksi?
Kerroin kautta rantain miten olin päättänyt tienata hieman lisätuloja kesäloman aikana. Yksi puolituttu humppaorkesteri tarvitsi rumpalia ja italialaisen näköiset olivat kuulemma kesälavoilla kuuminta kamaa. Siksi. - Älä valehtele! vaimo kivahti. - Olet poliisia paossa. - Mitä sinä... - Tätä! Vaimo heitti Aamulehden pöydälle. Etusivu kirkui kesyrotan kokoisin kirjaimin: TÄSSÄKÖ SARJAMURHAAJAN RIKOSTOVERI? Alla oli epäselvä kuva. Katsoin tarkemmin ja tunnistin siitä itseni. Se oli kopioitu virastotalon valvontavideolta. Olin astumassa juuri talosta ulos ja lähdössä kesälomalle. Harmitti. Olisi minusta parempiakin kuvia löytynyt.
Kerroin kaiken juurta jaksaen. Vaimo alkoi talttua ja huoli lopulta peittonsa alle. Yö jäi lyhyeksi ja jouduin aamulla jatkamaan matkaa. Edessäni oli vaikea ja rohkeutta vaativa tehtävä. Minun piti puhdistaa omani ja mahdollisesti Makkosenkin maine. Vaimo siveli mustaksi maalattujen viiksieni kärkiä ja kuiskasi hellästi: - Pidä itsestäsi huolta!
Lupasin pitää. Vakuutin ettei poliisi saisi minua kiinni. Komisario Lonkan oveluus ei meikäläisen nappaamiseen riittäisi. Ajattelin niin vielä Hyrynsalmen Kaunislehdossakin. Talomuseolla oli elvytetty henkiin vanhanajan kylätanssit. Kulttuurilautakunnan määrärahat eivät olleet kuitenkaan riittäneet kunnollisen tanssiorkesterin hankkimiseen. Siksi me olimme siellä. Ajomatkaa oli takana kuusisataa kilometriä ja olimme rättiväsyneitä. Reetta-Päivikin laulu oli alavireistä, Sankoveden basso soi epätahtiin, ja Miedolta oli nuotit kokonaan hukassa. Ensimmäinen tauko tuli enemmän kuin tarpeeseen. Lähdin muiden perässä jaffalle. En kuitenkaan ehtinyt ottaa monta askelta, kun tunsin voimakkaan kouran olkapäässäni ja möreän äänen: - Olette pidätetty.