Kärähtäneet Lucian päivän pullat eivät aiheuttaneet minulle vaaratilannetta, mutta eräs toinen joululeivontatuokio meinasi koitua kohtalokseni. Jouduin vankilaan!
Arttu halusi joka joulu leipoa komean piparkakkutalon. Joka joulu siitä meinasi seurata perheriita. Talon kokoaminen oli vaikeaa hommaa, sillä joku oli aina mitannut osat vähän väärin, eivätkä ne oikein osuneet yhteen. Joku oli myös sulattanut liimauksessa käytettävän sokerin väärällä tavalla. Ja joku oli syönyt jonkun tärkeän osan ennen kokoamista. Muu perhe oli vankasti sitä mieltä, että "joku" oli lähinnä Arttu itse, mutta Arttu ei sitä tunnustanut.
-- Tänä vuonna tehdään tämä oikein tieteellisesti, Arttu ilmoitti.
Niin hän ilmoitti joka vuosi.
Minusta piparkakkutaikinan tekeminen oli hurjan mukavaa. Sain yleensä sekoitella taikinaa silloin, kun se oli vielä melko juoksevaa, ja sen tuoksu oli huumaava. Tavallisten piparien leipominen oli sekin hauskaa. Anselmi ja Pinja muotoilivat minulla taikinasta palloja, jotka he sitten pistelivät suuhunsa, jos Marleenan silmä vältti.
Piparkakkutalon kokoamisesta en pitänyt. Silloin koko perhe jännitti ja jotain meni aina pieleen.
-- Nyt tehdään niin, että kun minä sivelen osat sokeriliimalla, te muut autatte kokoamaan koko talon kerralla. Marleena laittaa kaksi seinää, Pinja ja Anselmi kumpikin yhden, ja minä laitan katon. Pitää toimia nopeasti, ettei sokeri ehdi kovettua, Arttu selosti.
-- Ja sitten se talo syödään, Anselmi huokaisi toiveikkaasti.
-- Eipäs syödä. Talosta saa maistaa vasta loppiaisena, Arttu vastasi tiukasti.
-- Eikö edes ihan pientä palaa? Pinja aneli, mutta Arttu pudisti päätään.
Arttu sulatti sokerin, siveli sillä talon osat ja huudahti:
-- Ja nyt kaikki: yks, kaks, kolme!
Kaikki painoivat talon osat paikoilleen. Se sujui hienosti. Kukaan ei vain ehtinyt huomata, että minä olin unohtunut piparkakkutalon sisälle! Tulisiko siitä ikuinen vankilani?
