Olin jo pitkään miettinyt, josko kokeilisin kelkkailua kunnolla. Takana on kuitenkin jo useampi kesä moottoripyörän selässä, mutta nämä lumikenttien huutavat telahirviöt olivat jääneet enigmaksi lukuunottamatta paria hassua ja ennen kaikkea varovaista kokeilua vuosia, vuosia sitten silloisen tyttökaverin iskän kelkalla. (Ymmärrät, miksi varovaista!) Ja koska töissäkin oli sangen tylsää ja tavanomaista kyseisenä päivänä, soitin hetken mielijohteesta kelkkavuokraamoon ja siitä se lähti.
Aikaa ja palstatilaa säästääksemme, skipatkaamme suoraan maanantai-aamuun 16. päivänä. Istun Team Evakkoreen Timo Peltolan kotona kahvia siemaillen. Tiimin voimakaksikko Timo ja Antti käyvät läpi kanssani varustetarpeeni, länttäävät eteen nivaskan karttoja ja kertoilevat sekä moottorikelkan että -kelkkailun luonteesta ja fysiologiasta. Moottoripyöräpukuni olisi ollut vallan passeli, mutta kenkien on hyvä olla tuhdimpaa tavaraa huolimatta tulevan ratsuni jalanlämmityspuhaltimista. Kelkkakenkien huopaiset sisäkengät näyttävät oikein mukavilta.
Päätän ottaa kuitenkin kaikki vehkeet pukua myöten vuokraamosta, saahan ne samaan hintaan. Puolikypärä vain epäilyttää, vaikka visiiri kookas onkin. Mietin, josko -5 asteen pakkasessa viima tuntuu viileältä. Timon lohduttavat sanat kuuluvat:
"Jos kylmä tulee, niin silloin ajat liian hitaasti. On tämä kelkkailu semmoista menoa, että hiki tulee vielä miinus viidessätoistakin!"
Hiukkavaara-Auran maja, 7 km
Hiukkavaaraan kyydityksen jälkeen vuokraamon poijat heilauttivat iloisesti kättään ja katosivat paikalta nopeammin kuin se kuuluisa pieru saharaan. Edessä jyrkännäköinen hangen reuna, vieressä painava kelkka. Piruakos tässä nyt? No, ei muuta kuin menoksi!
Kelkka tärähtää tulille laakista ja variaattori nappaa kiinni kolmen tonnin kieppeillä. Kelkka vastaa komentoihin odottamaani pehmeämmin, suorastaan liiankin helposti. Eipä se hanki kovin jyrkkä ollutkaan, mietin, kun saan vasta köyhän esimaun moottorikelkan maasto-ominaisuuksista, jotka ovat katupyörään verrattuna hiukan toisella tasolla. Kelkka linjalle ja suuntana Auran maja!
Huomaan taantuneeni mopoiän jälkeen. Neljäkymppiä tuntuu kovalta vauhdilta ja kaasukättä pakottaa kelkan edetessä kuoppaista "valtaväylää" kaksitahdin hurruuttaessa. Tai kaasukättä ja kättä... Oikeaa peukaloa vain jomottaa. Kiroan systeemiä, joka korvaa pyörän järkevän kahvankiertokaasun peukalon painelulla. Myöhemmin tulen tajuamaan, miksi näin ovat kelkkatehtailijat kaikessa viisaudessaan päättäneet tehdä.
Ensimmäinen koitos: Edessä on tie ja ylityspaikkaan on kulunut syvä kouru siihen, missä telan pitäisi ottaa lumeen. Ensimmäinen tiellepääsemisyritys mateluvauhdilla päättyy noloon melkein-jumittumiseen. Pakitan, odotan tien tyhjäksi ja kaasutan niin, että korvissa soi. Kelkka hypähtää nöyrästi tielle. Nyt on näytetty sille, kumpi täällä määrää!
"Älä harhaudu reiteille, jossa ei ole merkkejä, laudanpätkiä silleen ristissä näin..." kaikuvat vuokraajan sanat korvissani, kun huomaan ajavani hyvin kapeaa metsäpolkua kohti tuntemattomaa. Hetkeä myöhemmin tuntematon paljastuu tehdasalueen jäiseksi parkkipaikaksi. Jas-soo, vissiin tuli jo rikottua lakia. Siitä sisuuntuneena heitän pari ympyrää äkäisellä kaasuvivun painalluksella ja suunnistan takaisin päin. Näköjään kelkkareittien taso ja selvyys jättävät toivomisen varaa kaupungin rajojen sisällä:
Pääväylä hiihtomajalle kulkee eksymiskohdassani kelkan levyisen aidan viertä viehkeän multakerroksen päällä. Majalla odottavat maaliviiva ja komeat pylväät. Voittaja!
Nyt nopeasti takaisin Hiukkavaaraan kuvattavaksi, jotta voin aloittaa Suuren Seikkailun.
Hiukkavaara-Ylikiiminki 38 km - tasaista reittiä
Yritän vakuuttaa kuvaajan kelkkailutaidoistani ajamalla nyppyläisen suoran seisaallani niin lujaa kuin taidoiltani pystyn. Ilmeisesti epäonnistun. Noh, elämä on laiffia, matka kohti Ylikiiminkiä alkakoon. Lumi ei kauaa ehdi vilistä Ski-Dooni alla, kun tulen ensimmäisen todellisen koitoksen eteen. Edessä on ihanan ruosteveden täyttämä parin metrin levyinen oja. Jarrua! Tästä ei mainittu vuokraehdoissa...
Koska en mielelläni kuitenkaan käänny takaisin näin mittavan matkan jälkeen, käyn mittaamassa syvyyden kepillä ja havaitsen jordanin vesimääräksi vain parisenkymmentä senttiä. Koska ojan reunatkin ovat matalalla ja hyvässä kunnossa, teen johtajan ratkaisun, pakitan kelkkaa ja annan hanaa niin, että peukalo on mennä sijoiltaan.
RRRONTSIS! Ennen kuin ehdin tajuta, mitä on tapahtunut, olen jo toisella puolella. Kovat äänet lähtivät ilokseni vain murtuvasta jäästä, eivät murtuvasta kelkasta.
Kohti Ylikiiminkiä viittojen opastamana. Väylä levenee jo kaupungin katua vastaavaksi. Kyllä nyt kelpaa. Niin ovat ajatelleet ilmeisesti monet muutkin jäisestä ja ajojälkien kuluttamasta mutkasta päätellen.
Neljänkympin vauhti tuntuikin hurjalta vain kuoppaisen maaston takia, täällä tasaisella suurin sallittu eli kuusikymppiä alkaa vasta tuntua ajamiselta.
Kaikissa risteyksissä oikeaa reittiä ei ole merkitty nuolilla, mutta ainoastaan Kalimenjärven taukopaikan risteys laavuineen kaikkineen aiheuttaa hiukan epävarmuutta.
No, maalaisjärjellä ajatellen matka jatkuu suoraan, d'oh! Kylmä ei muuten tule. Jalanlämmittimet puhkuvat pyhää henkeä ja satulassa kirjaimellisesti pomppii metsäreitin kummuissa.
Kymmenen kilometria ennen Ylikiiminkiä tie haarautuu. Toista reittiä pääsee Muhokselle, vasemmanpuoleista Ylikiiminkiin. Risteyksen luona voi ihastella myös kaunista puuarkkitehtuuria. Mutta matka jatkukoon.
Täällä reitti on niin leveä ja hyväkuntoinen, että surutta voisi päästellä hyvin laittomia vauhteja, mutta enhän minä nyt semmoiseen rupea. Timo ja Antti kertoivatkin kuulleensa, että reitti on vasta lanattu. Kävi tuuri! Välillä reitti kulkee tiellä, jonka kahdenkymmenen kilometrin rajoitus tuntuu naurettavalta kunnes huomaan jarrujen tehon jäisellä pinnalla.
Ylikiimingissä vastaan tulee ensimmäisenä ABC-huoltoasema. Sinne jääminen on kuitenkin moka, sillä Moka-ravintola on suljettu aikapäiviä sitten. Suoraan jatkaen pääsee kuitenkin läheiselle Essolle, jossa väsynyttä kelkkailijaa piristää berliininmunkki ja laiha kahvi.
Huomaan kaksi asiaa: peukalokivut ovat jääneet johonkin matkan varrelle ja näytän miehekkään karskilta kypärähupun sotkemine hiuksineni. Varokaa, tytöt!
Ylikiiminki-Muhos 34 km - Romahdus
Tahdon innokkaasti matkaan ja järäytän kelkan tulille. Peruutuksen piippaus on hyvä juttu, parkkipaikkaa tutkinut koirakin tiesi väistää kelkkamiestä. Samaa tietä risteykseen asti ja suuntana Muhos. Reitti on pääsääntöisesti huonommassa kunnossa, jos ei lukuun oteta suota, jossa on lääniä päästellä kovaa! Ski-Dooni kulkee minä selässään jo hyvän matkaa Muhoksen puolta, kun silmille hyppää varoitusmerkki. "Koivuoja".
Koivuoja totta tosiaan. Vettä on leveälti, leveämmin kuin matkan alussa olleessa puropahasessa ja sitä on paljon. Mikä vielä pahempaa, ojan reunat ovat jyrkät ja teräväreunaiset varsinkin toisella puolella. Etsin kiertoreittiä katseellani, mutta sellaista ei löydy. Kun vielä kelkka sutii alamäessä yrittäessäni peruuttaa ja mietin aikaisempaa menestystäni, päätän: Yli vaan! Suunnitelmani on ajaa mahdollisimman reunasta, jolloin vettä on ylitettävänä vähemmän. Kaasua, menoksi...
Rontsis. Ja päristelyä. Ja kiroilua kun, puoliksi ojassa oleva kelkka ei liiku mihinkään, vaan tela ottaa sutia. Vasta nyt huomaan, miten paljon vettä ojasessa on, kun perä uppoaa täysin veden alle valoja ja penkin paikkaa myöten. No, vetämään vaan. Vedän kelkkaa edestä, ei liiku. Suksista sivuille, ei mihinkään. Hyppään jorpakkoon, kastelen kenkäni puoleen sääreen asti ja eläydyn Titaniciin paremmin kuin koskaan. Nousee hieman, vaan ei liiku. Koetan vivuta kelkkaa koivusta improvisoimalla kepillä. Keppi katkeaa. Katkon kaatuneesta männystä oksat ja raahaan sen vivuksi. Kelkka ei hievahdakaan huolimatta kinestetiikan luovasta soveltamisesta.
Kun jalkoja alkaa jäätää, tajuan, että toimintatapani eivät ole ehkä terveellisimmästä päästä. Kiskoessani huopatossuja pois ja kuivatellessani ulkokenkiä parhaimman mukaan tiedän, että moni miettisi soittaa vuokraajalle tässä vaiheessa. No niinhän minä tekisinkin, perhana vie, jos ei saksalaisesta laatukännykästä olisi akku taas lopussa. Kiskon varahanskat sukkia korvaamaan ja ährään kelkan kimpussa vielä tunteroisen. Käsivoimien loppuessa totaalisesti lähden patikoimaan. Toivottavasti lähellä on tie...
Onnekseni Koivuoja on suunniteltu nappaamaan kelkkoja sadan metrin päähän tiestä. Tulen Kumputien kohdalle ja käyttämällä pääni sisään rakennettua reittikarttaa tiedostan seisovani Ylikiimingin tiellä. Auto! Teen itsestäni ison X-kirjaimen keskelle kaistaa ja ystävällinen naishenkilö pysähtyy avukseni. Onnekseni alueella asustaa muitakin vauhtihulluja: Auttajani on kokenut kelkankiskoja miehensä harrastuksesta johtuen. Tilaan kuitenkin ratsuväen elikkä Evakkoreen possen paikalle. Onneksi Timppa ja Antti omaavat sen verran huumorintajua, että lähtevät auttamaan miestä mäessä, ETA tunnin päästä.
Sillä välin huhkimme kelkan kimpussa kahdestaan, ja eihän siitä mitään tule.
Noh, pitkä tarina lyhyeksi: Vuokraporukan saavuttua paikalle nostotyö olisi kyllä videon arvoinen. Irvistäviä naamoja, sinistä savua, kakstahdin pärinää. Taustalle vain jotain äärimmäistä heviä ja kultapumpeli olisi taattu. Kelkka nousee jorpakosta juuri ja juuri voimalla kolmen miehen.
"Tuosta en olisi kyllä itsekään ajanut", kuuluu vuokraajien arvio ojan vaikeusasteesta. Mietimme että miksi kauniisti sanottuna hemmetissä kunta ei ole rakentanut siltaa. Sehän maksaisi ehkä yhden edustusillallisen verran.
Arvatkaapa jatkanko matkaa?
EK jatkuu mieliala korkealla
Oikein. Kelkasta ei edes takavalo palanut veden alla. Jalkoihin on jo kehittymässä ilkeät rakot märistä kengistä, mutta pelastuspartion tuoman kolajuoman ansiosta mieliala on huipussaan. Kolmen tunnin ähertämisen takia ilta on alkanut jo hämärtää ja kiitos luojan, matka taittuu taas. Ei siinä, pimeällä on mahtava ajaa, mutta jumittaminen pimeään metsään ilman lamppua olisi ollut kaameaa. Aina pitäisikin olla kelkkamatkalla mukana otsa- tai taskulamppu.
Muhoksen-reitin kettumaisuudet eivät Koivuojaan lopu: Tiellä on kapea, kuiva, mutta sitäkin jyrkempi pikku oja, jonka laidalla huomaan kanssakelkkailijankin. Vahingosta viisastuneena tiedustelen kaverilta tilannetta.
"Älä mene tuosta, mistä minä menin", kuuluu neuvo.
Niinpä lyömme viisaat kelkkapäämme yhteen ja teemme ojan kapeimpaan kohtaan impromptu-pohjan metsästä löytyvistä puunkarahkoista, jotteivat sukset kaivautuisi liian syvälle monttuun. Puiden laittaminen auttaa, ja ojan ylitys on helppoa kauraa edelliseen verrattuna. Kuulen, että kelkkakaverini on Muhokselta kotoisin. Hienoa, hän tietää reitit! Niinpä ajamme sysimustassa illassa parivaljakkona kohti taajamaa matkan makeimpien mäkien yli.
Kirkonkylällä reitti sivuaa jokea useampaan otteeseen. Pääreitti kiertää joen kauempaa, mutta eräs oppaani viittoma oikopolku johtaa jään yli lähes suoraan Nesteelle. Joki näytti hurjalta vetisine rantoineen, semminkin, kun paria päivää aikaisemmin siinä oli ajettu kelkkojen kiihdytyskisoja. Kisan viriluokan voittajan huippunopeus, 189 km/h, saattaa monet itsestään liikaa luulevat häpeään.
Muhos-Ouluntulli 40 km - Ace of spades
Onneksi en luule itsestäni liikoja ja saavumme turvallisesti huoltoasemalle. Kaverille hyvästien jättämisen jälkeen suuntaan heti kohti Oulua. Vuokra-aika taitaa mennä uusiksi joka tapauksessa. Alkumatka on todella surkeaa jäisillä teillä ja kapeilla poluilla kikkailua ja ehdin jo kirota huonoja reittejä täälläkin, mutta matkan edetessä väylä paranee. Välillä reitti kulkee vastaavanlaisella lakeudella kuin aiempi suo, tosin täällä pohja on jäinen. Silti, lujaa mennään.
Päässä soi taukoamatta Motörheadin Ace of Spades ja päällä on tappomeininki, kun moottori ujeltaa, lumisade vilisee valokiilassa ja kahvanlämmittimet kiehuttavat sormia. Täälläpäin viitat ovat hyviä ja matkantekoa voi seurata jatkuvasti toisin kuin Ylikiimingistä Muhokselle, jossa viitoitus oli olematonta. Kilometrit kohisevat ohi välillä krossityyliin seisten, välillä satulassa pomppien.
Viimeiset neljä kilometriä ennen maalia, eli Ouluntullin huoltoasemia, ovat kivikkoisia ja muutenkin pinnaltaan huonompia, mutta se ei estä mitään. Kengissä litisee vielä vesi, mutta jalat käyvät kuumina kiitos lämmityspuhaltimen. Siellä se maali jo siintää!
Kun matkamittari näyttää 141.9 kilometriä, Ski-Doo GTX rullaa pihaan hengähtämään. Tankistakin on vielä neljännes jäljellä. Orastavat maitohapot joka puolella selkälihaksia irvistävät kuin piru maitopurkista. Kävelen suhteellisen tönkösti tiskille.
"Kahvi, kiitos."