Se päivä sisälsi kahdenlaista tuuria. Huonoa oli tulla pidätetyksi osallisuudesta viisinkertaiseen sarjamurhaan. Parempaa taas onnistunut pako komisario Lonkalta Kuopion torilla, ja sen jälkeen jälleen huonoa: ukrainalaisen kansantanssiryhmän bussi oli hajonnut Mäyryn suoralle kolmekymmentä kilometriä ennen Seinäjokea.
Olin kuitenkin saanut liftin vanhan mailajussin Mersuun. Samalla olin saanut tukun hyviä pitkävetovihjeitä, ja siitä onneni lähti jälleen nousuun. Lottotoimiston ovilasiin oli teipattu kookas juliste: VAPPUTANSSIT TÖRNÄVÄNSAARESSA. TANSSITTAJANA REETTA-PÄIVIKKI YHTYEINEEN.
Vapusta oli yli kaksi kuukautta. Silti juliste sai minut hykertelemään. Sen alalaitaan oli präntätty pienellä yhtyeen manageritiedot, ja marssin siltä seisomalta lähimpään puhelinkoppiin. - Ensio Sankovesi. Hihkaisin kuin vanha bingohai Kultapapu -paketista. Juuri Sankovedestä Makkonen oli Mutterisaaressa puhunut. Ensio oli basisti, mutta muuten siivo mies. Lisäksi hän oli palveluksen velkaa, koska oli antanut joskus henkensä Makkosen pelastettavaksi.
Aloin kertoa mistä on kyse, enkä päässyt puoleen väliinkään, kun luurista kuului: - Mä oon Nurmoos. Ota pirssi ja pyyhkäse tänne! Puolen tunnin kuluttua istuin Sankovettä vastapäätä Petrooli Pubin ikkunapöydässä. Mies oli suuri ja likinäköinen. Paksulinssiset rillit näyttivät lasinapeilta hänen isossa päässään. Äänikin oli römeä kuin kyykkävalmentajalla: - Kusessa ollaan ilman Makkosta. Vaikkei se mikään Rinko Staari ollukkaa, niin ilman rumpalia on vaikea tulla toimehen.
Lipsautin ilmoille asian, jota ei tiennyt edes moni ystäväni, työtovereista puhumattakaan: - Minäkin olen soittanut joskus rumpuja. Itse asiassa se oli juuri Makkonen, joka minua sotilaskodissa opetti. Tulipunaruusut menee kuin vettä vain. Se kun tuli sotaväessä tutuksi kantapään kautta.
Sankoveden suusta pääsi vilustunutta harakkaa apinoiva kiherrys: - Mikä hätä tässä sitten on. Meillä on huomenna keikka Peräseinäjoella. - Älähän nyt, toppuuttelin. - Olen poliisin takaa ajama mies. Se tuskin on hyvää mainosta yhtyeellesi, jos minua tullaan pidättämään kesken setin. - Sinut pitää naamioira. Nyt lähretään Varattomanloukkohon!
Posottelimme Sankoveden Corollalla parikymmentä kilometriä ilta-auringon kultaamia latomaisemia. Tie oli kapea ja kuoppainen, ja se johti punaisen maalaistalon pihaan. Kaksi poikaa kymmenen korvilla paini kesantotantereella ja myhäilevän pyylevä emäntä pyöri erotuomarina ympärillä. - Tässä on meirän uusi rumpali, Sankovesi hoiti esittelyn. - Se tarvittee uuren luukin.
Hän kääntyi ja tarkasteli minua arvioiden. - Kumpi haluut olla? Amerikkalainen neekeri vaiko italialainen kikolo? Valitsin jälkimmäisen. Emäntä ei paljon kysellyt, vaan aloitti heti hommat. Ensimmäiseksi lähti parta, ainoastaan alahuulen alle jäi kapea karvakaistale. Viiksetkin ohennettiin suipoiksi ja sen jälkeen koko hoito värjättiin pikimustaksi hiuksia myöten. Tukka kammattiin silkoisesti päänahkaa pitkin taakse, ja kun sain vielä silmilleni mustat lasit, en tuntenut itsekään peilikuvaani. Kiittelin emäntää hyvästä työstä ja sain vastaukseksi lämpimän rutistuksen. - Näillä lakeuksilla ei jätetä kaveria pulahan! Ilma lähti kulkemaan keuhkoissani vasta Sankoveden Corollassa. Köröttelimme samaa tietä takaisin Nurmoon ja sain tilaisuuden udella mieltäni askarruttanutta asiaa:- Makkonen kertoi pelastaneensa sinulta hengen. Sankovesi tuijotti tietä nenä kiinni tuulilasissa ja myönsi tiedon pitävän paikkansa: - Niin se teki. Oltiin kerran keikkamatkalla itärajan tuntumassa, kun sain yhrellä kusitauolla suren kimppuuni. Makkonen tappo sen. - Millä? - Kirveellä.
