Pinjan ja Anselmin kerrostalossa asui suomenruotsalainen perhe, Hagströmit. He olivat hyviä ystäviä Pinjan ja Anselmin perheen kanssa. Hagströmien perheeseen kuului äiti ja kaksi tytärtä, 14-vuotias Sofie ja 5-vuotias Tove. He puhuivat keskenään ruotsia, mutta Pinjan ja Anselmin kanssa suomea. Arttu-isä halusi joskus puhua Hagströmien äidin kanssa ruotsia, vaikka Pinjasta ja Anselmista kuulostikin hassulta, kun heidän isänsä sanoi niin monta kertaa "ööö".
Muutaman vuoden ajan oli jo ollut perinteenä, että Hagströmit tulivat Lucian päivän aamuna laulamaan Pinjan ja Anselmin hereille. Joku heistä, äiti tai Sofie tai Tove, oli Lucia-neito, jolla oli valkoinen puku ja kynttiläkruunu päässään. He toivat mukanaan ihania pullia, joiden nimi oli lussekatter, ja kaakaota. Pinjan ja Anselmin mielestä Lucian päivä olisi voinut olla useamminkin, kun silloin oli niin mahtava aamiainen.
Tänäkin Lucian päivän aamuna Pinja ja Anselmi nukkuivat sikeästi, kun unen läpi alkoi kuulua kaunista laulua.
-- Santa Lucia..., Hagströmit lauloivat sointuvasti.
Minäkin olin lasten makuuhuoneessa, ja sain nähdä, kuinka ihmeen kauniilta näyttikään, kun äiti, Sofie ja Tove tulivat peräkanaa huoneeseen ja ainoana valonlähteenä olivat lempeästi loistavat kynttilät. Tällä kertaa Luciana oli Sofie, jolla oli pitkät, punaiset kiharat hiukset ja paljon pisamia. Pinjan mielestä Sofie oli maailman kaunein tyttö. Hagströmien äiti kantoi suurta termoskannua, jonka arvasin olevan täynnä kaakaota.
Pinja hieroi silmiään. Anselmikin hieroi silmiään. Hänen huulillaan oli autuas hymy, vaikka hän muuten saattoi olla aamulla herätessään kärttyinen.
-- Mmm, pullaa, Anselmi mumisi.
Sofie katsahti äitiinsä, jolla oli termoskannu ja äiti katsahti Toveen, jolla ei ollut koria täynnä vastaleivottuja pullia.
-- Pullat! Hagströmien äiti huudahti.
-- Pullat! Sofie kauhistui.
-- Pullat! Tove parahti.
Rappukäytävästä alkoi leijailla palaneen käryä.
