- Apua! Hilma! Anselmi huusi palatessaan leikkihuoneeseen ja huomatessaan, että olin kadonnut. Kuulin hänen pelästyneen äänensä varastohuoneeseen saakka.
-- Mikä hätänä, Anselmi? Kaisa-niminen lastentarhanopettaja tuli kysymään.
Hän oli juuri se sama, joka oli vienyt minut varastoon.
-- Hilma on kadonnut! Anselmi huudahti.
-- Kuka on Hilma? Kaisa ihmetteli.
-- Puurolusikkani, Anselmi nyyhkäisi.
-- Sellainen puinen? Kaisa varmisti.
Anselmi nyökkäsi. Silloin Kaisa kiiruhti noutamaan varastosta korin, jossa minä ja kymmenet muut puulusikat olimme. Kaisa toi korin Anselmin luo ja sanoi:
-- Ota tästä yksi lusikka. Ei sillä ole niin väliä, mikä.
Tyrmistyin. Totta kai sillä oli väliä! Mutta tunnistaisiko Anselmi minua? Meitä oli korissa niin paljon ja osa oli hyvin, hyvin samannäköisiä kuin minä.
Anselmikin katseli koria ällistyneenä. Yritin kurkotella ja huutaa: Täällä minä olen! Mitä jos hän valitsisi väärän lusikan? Jäisinkö loppuiäkseni päiväkodin varastoon?
Anselmi alkoi tunnustella lusikoita, nosti yhden esiin, pani takaisin, nosti toisen. Hän silitteli lusikoiden pintaa ja katseli tarkkaan muotoa ja väriä. Hän jopa maistoi muutamaa lusikkaa.
-- No, valitse jo, Kaisa hoputti.
Anselmi ei pitänyt kiirettä. Äkkiä hänen sormensa hipaisivat minua, mutta hän ottikin vierestäni ihan samanlaisen puulusikan kuin minä. Hän piti sitä kädessään ja hänen otsansa kurtistui. Hän mietti.
-- Älä ota sitä! huusin.
Anselmi käänteli lusikkaa nenänsä edessä. Hän ei ollut varma.
-- Sekö se on? Kaisa kysyi.
Olin kauhuissani. Viimein Anselmi pudisti päätään, laski lusikan pois ja tarttui minuun. Hymy levisi hänen huulilleen ja hän sanoi varmasti:
-- Tässä on Hilma. Tämä sopii niin hyvin käteen.
Huokaisin erittäin syvään helpotuksesta. Tottahan se oli, että minua oli olemassa vain yksi ainoa oikea. Yksi ainoa Hilma Puurolusikka.
Kun matkasin Anselmin repussa kotiin, vannoin itsekseni, etten enää koskaan lähtisi salaa päiväkotiin.
