Kuopiossa satoi ja soi. Istuin torikahvion pressukatoksen alla ja katselin ukrainalaista kansantanssiryhmää. Siihen kuului kahdeksan tyttöä ja neljä viiksekästä ikämiestä. Jälkimmäiset toimivat rytmiryhmänä. Heidän soitinarsenaalinsa koostui balalaikasta, sirmakasta, lautturinpillistä ja kahdesta lommoisesta sinkkiämpäristä. Neitoset tanssivat helmat heiluen, pyörähtelivät käsikoukussa sinne tänne ja päästivät suustaan kimakoita hadjutnai -huutoja. Esiintyminen oli osa kesäkuussa pidettyä tanssifestivaalia. Ryhmä vain oli viisumivaikeuksien vuoksi pari viikkoa myöhässä.
Tanssijattaret luikkivat kansallispuvut vettä valuvina ja vaimeiden aplodien saattelemana torin laidassa odottavaan bussiin. Itse en taputtanut. Olin pahalla päällä, pettynyt ja masentunut, harrastelijasalapoliisina perinpohjaisen epäonnistunut. Olin yrittänyt selvittää oliko vanha ystäväni ja armeijakaverini Onni Makkonen syyllinen niihin veritekoihin joiden vuoksi poliisi häntä etsi.
Olin puskenut päätäni seinään kuin likinäköinen kärpänen. Savonlinnan reissukin oli mennyt pahasti pieleen. Sarjamurhaajan uhriksi joutuneen soitinkauppiaan leski oli saanut hysteerisen kohtauksen kuultuaan ketä syylliseksi epäiltiin. Nainen oli pitänyt kantaa lankomiehen veneeseen ja kuljettaa Savonlinnan terveysasemalle. Siellä hän oli saanut diapamin ja neuvon kulkea kassajonon kautta ulos.
Olin nukkunut levottoman yön rantasalmelaisessa motellissa ja kuunnellut saksalaisia juomalauluja. Aamulla olin jatkanut matkaani Kuopioon. Makkonen oli antanut Mutterisaaressa vinkin Ensio Sankovesi -nimisestä basistikaveristaan, ja lankomies oli etsinyt internetistä yhtyeen keikkakalenterin. Edellisillan kohdalle oli merkitty esiintyminen hotelli Puijonsarvessa.
Päätin panna viimeisen toivoni Sankoveteen. Kenties häneltä löytyisi joku ratkaiseva vihje joka todistaisi Makkosen syyttömyyden. Tai syyllisyyden, se alkoi olla jo yhdentekevää, pääasia että pääsisin jatkamaan kesälomaani ja kääntämään kompostin, kun kerran olin tullut sellaista keväällä vaimolle luvanneeksi.
Savon silttipitoiseen hiekkaan valui sekin toivonkipinä. Sain kuulla että Tanssi- ja viihdeorkesteri Reetta-Päivikki & Humppapumppu oli poistunut heti keikkansa jälkeen hotellista ja lähtenyt jonnekin länsirannikon suuntaan. Talsin pettyneenä torille ja ostin lämpimän ruiskuoripiirakan. Siinä istuin edelleenkin niska märkänä miettimässä syntyjä syviä. Mikä minä olin maailmaa pelastamaan, tai jos en nyt koko maailmaa, niin edes yhtä Makkosta? Minun elämäntehtäväni oli muualla, joskin vain pienipalkkaisena kunnan toimihenkilönä, mutta tärkeänä ravintoketjun lenkkinä kuitenkin. Päätin palata kotiin. Sitä ennen ostaisin muikkukukon viemisiksi, kun kerran Kuopiossa olin. Se lepyttäisi vaimon ja arki jatkuisi taas turvallisen tasapainoisena.
Lupsakka torimyyjä paketoi kukon huolellisesti Savon Sanomiin ja kyseli samalla mistä kaukaa vieras lienee. Ehdin parahiksi maksaa ostokseni, kun tunsin vasemmassa olkapäässäni voimakkaan kouran puristuksen. Käännyin ja koin siihenastisen elämäni pahimman järkytyksen.
Komisario Lonkka tuijotti minua suurilla, elottomilla pöllönsilmillään ja päästi suustaan syvän nokkanaukaisun: - Lain koura on pitkä. Siltä ei kukaan karkaa! - Karkaa? parkaisin ja yritin kiemurrella itseni irti. - Miten niin karkaa? Eihän minua ole koskaan pidätettykään. - Mutta nyt pidätetään. - Mistä hyvästä? - Salaisten asiakirjojen anastamisesta ja avunannosta viiteen henkirikokseen. Komisario Lonkka ei desibelejään säästellyt. Päät kääntyivät vielä Pikku Pietarin torikujallakin, kun hän mylväisi: - Nyt lähdetään kävelemään. Ja jos aiot karata ammun heti. Ensin selkään ja sitten vasta jalkoihin.