Juvalla myivät jo mansikoita. Nuoret tytöt kesähepeneissään tien varressa, ja minun oli vaikea keskittyä ajamiseen. Ihmettelin miten ne kypsyivät vuosi vuodelta aikaisemmin, mansikat, ja harkitsin jo käydä ostamassa ropeellisen. Aika oli kuitenkin kortilla ja painoin uudelleen kaasua.
Olin matkalla Savonlinnaan selvittämään hyvän ystäväni ja armeijakaverini Onni Makkosen tekemäksi väitettyä sarjamurhaa. Sisäinen vaistoni pyöri kuin tuuliviiri. En mitenkään voinut uskoa, että Makkosen kaltainen kaunosielu voisi syyllistyä viiden ihmisen tappoon. Toisaalta taas kaikki todisteet puhuivat häntä vastaan. Lisäksi hän oli muutama tunti sitten lipsauttanut Mutterisaaressa asian, jonka saattoi tietää vain poliisi ja murhaaja itse - savonlinnalainen soitinkauppias oli kuollut remupaita päällään.Ajoin suoraan Kellarpeltoon, ja aivan kuten olin arvannutkin, lankomies E löytyi rannasta rassaamasta rakkaintansa. Koppa oli auki, kaasuttajan sakkakuppi irti, ja näytti siltä kuin E olisi intohimoisesti suudellut alastomaksi riisumaansa moottoria. Ilmeisesti hän kuitenkin vain puhalsi sen suuttimia puhtaaksi.
En ruvennut läyryämään komeita päiviä tai Tampereen terveisiä, vanhat merikarhut eivät sellaisista perusta. Menin suoraan asiaan. Totta kai E tiesi tapauksen. Soitinkauppiaan murhasta puhui koko kaupunki. Julmempaa ja verisempää teurastusta ei niillä nurkilla ollut sattunut miesmuistiin. Kerroin muutamin kaartelevin sanoin olevani kiinnostunut tapauksesta ja haluavani vaihtaa pari sanaa lesken kanssa. E ei turhia kysellyt, sylkäisi vain öljyisen klimpin veteen ja murahti: - Käydään katsomassa.
Hän kokosi moottorin ja sitten mentiin. Lankomiehet olivat aina pitäneet meikäläistä syntymäsäikkynä maakrapuna, ja ilmiselvästi E nautti nytkin kauhun tuottamasta vallasta. Hän löysäsi vauhtia vasta Torakkaluodon kapeikoissa. Mustanpuhuvaan kesäleninkiin pukeutunut nainen juoksi laiturille vastaan. Arvasin hänet soitinkauppiaan leskeksi ja mietin kiusaantuneena miten muotoilisin osanottoni. Olin aina ollut sellaisissa huono.
Murehdin kuitenkin turhaan. - Vieraita! nainen hihkui. - Ihanaa! Mistä lehdestä te olette? Seiskastako? Nousin laiturille ja kerroin ettemme olleet Seiskasta, emmekä ylipäätään toimittajia ollenkaan. Naisen oli vaikea peittää pettymystään. Kutsui hän sentään kahville mökkinsä terassille. Mökki oli parinsadan neliön honkahirsihuvila. Sen kattoa koristi sisällä kristallikruunu ja ulkona lautasantenni.
Kerroin olevani ystäväni Onni Makkosen asialla ja se sai naisen riemastumaan: - Onninko? - Oletteko te tuttuja? - Onni on mieheni... tai siis miesvainajani vakiasiakas. Ja kova tinkaamaan. Se yritti saada aina kaksi palikkaa yhden hinnalla.
Nainen oli leskeksi yllättävän elämänmyönteinen. Hän kikatti vallattomana: - Niistä tuli muutenkin hyvät kaverit. Olavista ja Onnista. Kumpikin oli Hurriganes -fani henkeen ja vereen. Olavi ei luopunut koskaan remupaidastaan ja Onni naljaili, että varmaan se kuoleekin se remupaita päällään. Ja niin siinä kävi. Paita oli ainoa, mitä Olavista jäi jäljelle. Murhaaja oli vienyt ruumiin mennessään. Varmaan se makaa jossain Saimaan pohjassa betoniin valettuna. Niin sanoi se komisario... mikä sen nimi nyt oli? - Lonkka. - Just se. Kyllä Onni ja Olavi vielä naureskelevat, kun tapaavat. - Tapaavat? - Niin, leski hämmentyi. - Tarkoitan taivaassa... tai minne ne nyt päätyvätkin. Onnilla tietysti on vielä täällä maanpäälläkin monta mukavaa vuosikymmentä... - Tuskin kovin mukavaa, keskeytin. - Epäilevät Onnia miehesi tappajaksi. Leskeltä tippui tarjotin kädestä. Lähipuusta lehahti harakka lentoon ja varmaan rantasammakotkin säikähtivät naisen kimakkaa kirkumista: - Ei ei ei! Ei se voi Onni olla!