- Minulla on päässä pientä vikaa, Makkonen ilmoitti toistamiseen. Istuimme hiiltyvän nuotion ääressä Savon sydänmailla, yksinäisessä saaressa kaukana kaikesta sivistyksestä. Täältä asti avunhuutojani ei kuulisi kukaan, huomasin ajattelevani. - Niin kai meillä kaikilla. Makkonen pyöritteli kirvestä kädessään ja osoitti sen varrella ohimoaan. - Taidan potea muistinmenetystä.
Tuo ei ole uutta, jupisin itsekseni, et muista edes palauttaa lainaamiasi kirjoja. En hennonut kuitenkaan soimata miestä synneistään juuri nyt, varsinkin kun tiesin että vakava psykosomaattinen kokemus saattoi lukita muistikanavat pitkäksikin aikaa. Sarjamurha kaiketi kävi sellaisesta kokemuksesta. - Vai muistinmenetystä, päivittelin ja yritin kerätä ääneeni myötätuntoa. - Koska se alkoi? - Kun vain muistaisin, Makkonen kyhnytti hamarapuolella niskaansa. - Lähdin teroittamaan kirvestä Rasva-Matin luo
Forssaan ja sen jälkeen kaikki on vähän hämärää. Makkonen laski kirveen maahan ja katsoi minua anovasti. - Voisitko sinä vähän valaista. Tunsin oloni tukalaksi. Aloin kuitenkin kertoa niin hienovaraisesti kuin taisin, ettei Makkosella sen suurempaa hätää ollut, mitä nyt poliisi vain sattui epäilemään viisinkertaisesta sarjamurhasta, mutta kerrankos sitä.
Makkonen rupesi kohentelemaan hiillosta. Ahavoitunut otsa meni kymmenille rypyille. - Keitähän sitä on tullut tapettua? - Kaikki olivat saman kirjeshakkikerhon jäseniä, aloin luetella. - Soitinkauppias Savonlinnasta, runoilija Pohjois-Suomesta, IT-mies Oulusta, merikapteeni Raumalta ja vielä hännänhuippuna lääkäri Kotkasta. Kerroin mistä olin tietoni saanut. Komisario Lonkan sinikantinen vihko oli edelleen piilossa autoni hansikaslokerossa.
Vihkoon oli kirjattu melkoinen tukku todisteita. Erityisesti yksi seikka painoi vaa'assa Makkosta vastaan: hän oli ollut veritöiden aikaan kyseisillä paikkakunnilla. Hän soitti rumpuja Reetta-Päivikki & Humppapumppu -nimisessä tanssi- ja viihdeorkesterissa. Lonkan oli tarvinnut vain tutkia yhtyeen keikkakalenteri ja yhteys oli löytynyt. Muistelin myös Lonkan merkintää "Häkyräinen on perseennuolija" ja kysyin toisiko nimi Makkosen mieleen mitään. - En tunne ketään Häkyräistä, mutta ne muut kyllä kuulostavat tutulta. Hän nosti päätään ja katsoi minua rehellisen sinisin silmin. - Voi olla että olenkin tappanut ne.
Sen sijaan, että olisin syöksynyt nuotion yli kahmaisemaan kirveen Makkosen ulottuvilta, minun kävikin häntä äkkiä sääliksi. Ja jälleen kerran sanat lipsahtivat ilmoille ennen vähäisintäkään harkinnan häivää: - Minä otan siitä selvää. Jos olin odottanut osakseni jotain mieltä ylentävää kiitostulvaa, olin erehtynyt pahemman kerran. Makkonen vain totesi ettei se ollut ollenkaan huonompi ajatus ja lähti saattamaan minua rantaan. Hän roikotti kirvestä vasemmassa kädessään, läimäytti oikealla minua kannustavasti olkapäähän ja sanoi vielä evästykseksi:
- Minulla on Reetta-Päivikin pumpussa soittokaverina semmoinen Ensio Sankovesi -niminen basisti. Ei se mikään ruudinkeksijä ole, mutta voit kysyä siltä apua jos tulee tarvis. - Luuletko, että se on valmis auttamaan? - Varmasti, Makkonen vakuutti. - Pelastin kerran sen hengen. Nousin veneeseen ja lähdin soutamaan. Olin jo kuulokantaman rajoilla, kun Makkonen vielä huusi Mutterisaaren rannasta kädet torvena suun ympärillä: - Aloita Savonlinnasta. Kysy leskeltä kuoliko se soitinkauppias remupaita päällään. Otsalleni herahtanut hiki ei johtunut enää pelkästä soutamisesta. Lonkan muistivihkossa mainittiin, että ainoa mitä soitinkauppiaasta oli jäänyt jäljelle, oli riekaleinen T-paita. Paidan rintamuksesta oli ollut erotettavissa kaiken verihyhmän alta Remu Aaltosen naama. Mutta mistä Makkonen sen tiesi?