Kun Arttu lähti viemään Anselmia aamulla päiväkotiin, kukaan ei aavistanut, että Anselmin repussa oli salamatkustaja. Nimittäin minä, Hilma Puurolusikka. Makoilin aivan hiljaa repun pohjalla ja odottelin, milloin pääsisimme päiväkotiin ja uskaltaisin tulla esiin.
Anselmi oli hiljainen ja surullisen oloinen koko matkan. Päiväkodissakaan hän ei jaksanut tervehtiä kavereita tavalliseen, reippaaseen tapaansa.
-- Älä nyt enää murehdi, Arttu sanoi. -- Kyllä täällä tulee kiva päivä ilman Hilmaakin.
Myhäilin itsekseni repussa. Eipä tulisikaan. Tulisi supermahtava päivä Hilman kanssa!
-- Niin kai, Anselmi vastasi mutta ei kuulostanut kovin vakuuttuneelta.
Kun Arttu oli lähtenyt ja Anselmi oli vaihtanut ulkovaatteet sisävaatteisiin, aloin liikahdella repussa levottomasti. Mitä jos Anselmi ei edes huomaisi minua? Joutuisinko kyhjöttämään koko päivän pimeässä repussa ihan yksin?
Onneksi Anselmin kaveri Simo tuli juuri silloin paikalle ja sanoi:
-- Hei, näytä millainen reppu sulla on!
Anselmi alkoi esitellä ylpeänä kirkkaanvihreän reppunsa taskuja ja vetoketjuja ja heijastimia, ja äkkiä hänen kätensä osui minuun. Hänen sormensa puristuivat varteni ympärille ja hän otti minut ulos repusta ihmeissään.
-- Miten...? Anselmilta pääsi.
-- Mikä toi on? Simo kysyi.
-- Se on Hilma, Anselmi vastasi.
-- Ai onks toi joku tavallinen lusikka? Simo jatkoi kyselyään.
Loukkaannuin vähän. Minähän en ollut todellakaan mikään tavallinen lusikka!
-- No ei..., Anselmikin vastasi, kallisti päätään ja jatkoi: - Se on esimerkiksi inkkareiden kanootin mela!
-- Ai on vai? Simo sanoi kunnioittavasti.
-- Kyllä! Tuu niin mä näytän! Anselmi lupasi.
Niin pääsin heti mukaan vauhdikkaaseen intiaaniseikkailuun, jossa intiaanit pakenivat kanootilla krokotiileja, karhuja, hämähäkkejä ja paria lastentarhanopettajaa.
