Minun nimeni on Hilma. Olen pieni, puinen puurolusikka.
Synnyin puurolusikaksi sata vuotta sitten Jooseppi-nimisen torpparin taitavissa käsissä. Hän veisteli minut puupalasesta juuri sopivasti joulupuuron maistamista varten. Hän hioi pintani oikein hienoksi ja sileäksi ja sadan vuoden aikana ulkonäköni on vain parantunut. Olen kauniin kellertävän puisen värinen, muutamista kohdista hieman tummempi. Minua on pidetty kädessä niin monet tuhannet kerrat, että olen muotoutunut todella käteensopivaksi.
Nykyään minut omistaa Joosepin lapsenlapsenlapsenlapsi Marleena Mäki perheineen. Marleenan ja hänen miehensä Artun lisäksi perheeseen kuuluu kaksi lasta, 7-vuotias Pinja ja 4-vuotias Anselmi. Heidän kodissaan minun on hyvä olla. Pinja haluaa monesti syödä minulla aamupuuronsa ja Anselmin leikeissä olen ollut milloin kauhakuormaajan kauha, milloin kitara. Marleena pitää kuitenkin minusta huolta ja vahtii, etteivät leikit käy liian rajuiksi tällaiselle vanhalle puuesineelle.
En ole mikään ihan tavallinen puurolusikka. Minulla on suuri tehtävä joulun aikaan. On muodostunut perinteeksi, että jouluaattona joulupuuron ensimmäinen lusikallinen maistetaan juuri minulla. Sillä tavalla alkaa oikea joulu. On aina kunnia-asia, kuka saa käyttää minua silloin. Jos minua ei olisi, joulu ei alkaisi perheessä kunnolla.
Nyt haluankin kertoa eräästä joulukuusta, johon mahtui niin paljon seikkailuja, että tällainen pieni puurolusikka meinasi mennä ihan päästään pyörälle -- nimittäin siitä lusikkapäästään. En olisi uskonut, että näin vanhana joudun vielä kokemaan sellaista jännitystä. Oikeastaan koko joulukuun sai jännittää, olenko varmasti oikeassa paikassa jouluaattona ja pääseekö joulu alkamaan oikein toden teolla.
Seikkailut alkoivat siitä, kun Pinja halusi viedä minut mukanaan koulun puurojuhlaan. Hän pakkasi minut aamulla reppuun kysymättä Marleena-äidiltä lupaa. Arvasin jo siitä, että jutusta ei hyvää seuraisi.